KIRJA-ARVIO Siirtäkää hetkeksi sivuun Tuomas Kyrön ja Miika Nousiaisen kirjat ja tarttukaa Petri Tammisen uuteen kirjaan Suomen historia (Otava). Siinä missä nostalgian kaipuussa löydämme sukulaissielun Kyrön Mielensäpahoittajasta ja Nousiaisen tarinoista epätavallisen koomisen näkökulman ympäröivään arkeen, niin yhtälailla lakonisen huumorin mestari Tamminen kääntää muistomme esille taskuistamme, olivatpa ne sitten kuinka syvällä lapsuudessamme tai kuulemissamme tarinoissa.
Ja vaikka samaan suomalaiskansalliseen eleettömän huumorin kerhoon voi laskea kuuluvan vielä Kari Hotakaisenkin, niin Tammisen kerronnassa on vain hänelle ominainen lempeän vakava katse.
Petri Tamminen kertoo haastatelleensa kirjaa varten yli viittäsataa ihmistä eri puolilla Suomea. Näistä kerrotuista muistoista tallentuu kirjailijan ajatteluprosessin ja kirjoittamisen jäljiltä lämpimän koominen kertomus meistä suomalaisista ja Suomesta sadan vuoden ajalla. Sivun alareunaan painettu vuosiluku auttaa lukijaa sijoittamaan sekä itsensä että kunkin tarinan Suomen aikajanalle. Kirja on myös mitä mainioin ääneen luettavaksi, takuuvarmasti se herättelee kokemusten ja muistojen jakamisen vimman!
Kirja alkaa vuodesta 1917 ja itsenäisyytemme alkua värittävät muistelmavälähdykset, joissa paikkansa saavat yhtälailla itsensä Mannerheimin kehumat pepparkakorit ja niiden ylpeästi jälkipolville tallennettu resepti tai kansalaissotaan liittyvät selviytymiskeinot, kuten ikkunan alle lähtövalmiiksi asetetut sukset.
Helsingin olympialaiset vuonna 1952 olivat monessakin mielessä yksi merkkipaalu ja näytönpaikka kansakunnan historiassa. Suomen historia -kirjan tarinassa muistellaan perheen matkustaneen olympialaisten aikaan maalta Helsinkiin tarkoituksenaan esitellä viisihenkisen perheen lapsille ulkomaalaisia, erityisesti tummaihoisia. Kisoissa ei käyty, mutta stadionin tienoilla katseltiin kiharatukkaisia ja jännittäviä ulkomaalaisia.
”Ohjeeksi oli annettu, että sormella ei saa osoittaa eikä kovaan ääneen kommentoida.”
Eipä ole ohje vanhentunut!
Tarinoissa Suomi rakentuu aika jämäkästi tunteita voimakkaimmin herättävien muistojen avulla. Sodan ja urheilun aiheuttamat tunteet ovat lähes ylittämättömät, mitä tulee niiden kykyyn herättää yhteisyydenkokemusta.
Eräässä kirjan tarinassa vaimo yllättyy baarissa nähdessään syrjäänvetäytyvän ja ujon miehensä riehaantuvan ja liittyvän yhteislauluun Suomen voittaessa jääkiekon maailmanmestaruuden.
”Olen kuullut sanottavan, että jääkiekon maailmanmestaruus olisi ollut talvisodan jälkeen ensimmäinen koko kansaa yhdistävä kokemus, eikä se ole minusta ollenkaan liioittelua, kun muistelen sitä mieheni laulamista.”
Lapsena monet asiat koetaan voimakkaammin ja ne painuvat pysyvästi mieleen. Tammisen kirjassa monet muistot liittyvät lapsuudenkotiin tai kouluaikaan. Lähes kollektiiviseksi muistoksi on syöpynyt esimerkiksi kouluhammaslääkäri, kirjan tarinassa eletään viisikymmenlukua ja suurimmat tuskat koetaan odotushuoneen porukassa, jossa kuunnellaan laulamisesta huolimatta korvat äärimmilleen viritettyinä mitä ääniä toimenpidehuoneesta kantautuu.
Kansakuntamme yhteistä muistia ovat niin Miedon häviäminen Wassbergille kuin Suomen voitto euroviisuissa tai siirtyminen euroon. Yhteistä historiaa ovat myös kipupisteet; pula, lama, koulukiusaaminen ja Estonia. Eikä Suomen identiteettiä voi määritellä ilman käsitteitä Kekkonen, Ruotsi tai Venäjä.
Romaani on kuitenkin mitä suurimmassa määrin pienen ihmisen historiaa ruohonjuuritasolta nähtynä ja kuultuna, toisinaan suorastaan kirjaimellisesti, kokija saattaa olla pieni lapsi heinäpellon reunalla, joka katselee miten miehet tekevät heinätöitä ulkomaanapuna Amerikasta saaduissa värikkäissä Havaiji-paidoissaan.
Sata vuotta täyttävän Suomen kirjallinen latu juhlavuoteen on aukaistu nokkelasti. Petri Tamminen kirjoittaa suomalaisten muistot näkyviin tyylikkään vähäeleisesti ja vakavamielinen huumori osuu lukijaan yhtäaikaa vilvoittavasti ja lämpimästi, kuin kesäsade heinähelteillä.
Kommentoi Facebookissa