KIRJALLISUUS Viime vuosien trendi on ollut värvätä suosittu kaunokirjailija tekemään elämäkertaa, tietokirjaa, suomalaisesta julkisuuden henkilöstä. Joskus yhdistelmä onnistuu, kuten Kari Hotakainen kirjoittaessaan Kimi Räikkösestä. Joskus taas ei.
Tuomas Kyrö on nyt tarttunut Aleksi Lysanderin tarinaan kirjassa Aleksi Suomesta (WSOY). Suomalaisen äidin ja senegalilaisen isän poika värväytyi 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan ja Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainan kansainväliseen legioonaan. Kyrö sanoo motiivikseen tehdä jotain Ukrainan hyväksi sillä taidolla, mikä hänellä on, kirjoittamisella.
Toinen suuntaus kirjallisuudessa on ollut vaatia aikaisempaa tarkempaa lähdeteosten merkintää. Kun vielä parikymmentä vuotta sitten riittäväksi lähteiden merkitsemiseksi elämäkerroissa katsottiin pääsääntöisesti lista kirjan lopussa, tänä päivänä se ei riitä. Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson sai tunnetusti oman osansa mediakohusta, kun tutkijat pitivät hänen kreditointiaan riittämättömänä teoksessa Suomen historian jännät naiset (Atena).
Kaunokirjailijoiden kirjoittamista elämäkerroista puuttuu silti edelleen yllättävän usein kirjallisten lähteiden luettelo kokonaan. Niin myös Kyröltä. Ehkä hän ei ole käyttänyt lähteitä. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut, kun ranskalaisesta legioonan yksiköstä käytetään englanninkielistä muotoa, joka ei edes ole oikea. Sekä muukalaislegioonan että Ukrainan vierastaistelijoiden kokonaiskuva jää asioita tuntemattomalle hämäräksi, ja vain haastateltavien kertomusten varaan.
Kirjan ääni on Aleksin, mutta yhtä paljon myös Tuomas Kyrö kertoo omasta kirjoitusprosessistaan. Kyrö työskentelee kirjoittamalla useita tekstejä samanaikaisesti, välillä komediaa, ripaus romantiikkaa ja sen jälkeen taas sodasta, mikä aiheuttaa ongelmia. Samaan aikaan hän kokosi myös jo syksyllä ilmestyvää elämäkertaa Robert Heleniuksesta.
”Vetäydyn mökille kirjoittamaan nyrkkeilykirjaa ja mietin, miten helvetissä tämä Aleksi-teos syntyy.”
Haastateltavia ovat myös Aleksin äiti, isovanhemmat, suomalainen armeijakaveri ja tsekkiläinen aseveli Otto, joka hieman yllättäen saa kirjan pisimmän luvun.
Aleksi on koulutettu ja tehokas sotilas, joka kertoo mielipiteensä suoraan ja avautuu myös omista ongelmistaan. Toimiminen kriisialueilla ja sotatilassa ei ole ollut jättämättä jälkiä, hän myöntää kärähtävänsä helposti ja pyrkii välttämään sellaisia tilanteita. Vilpittömyys antaa 34-vuotiaasta ammattisotilaasta kuitenkin sympaattisen kuvan.
PTSD eli traumaperäinen stressihäiriö tulee usein sotilaiden mukana kotiin. Suomalaisille veteraaneille ei aikoinaan osattu tarjota apua, Vietnamin sodan aikana aihetta alettiin tutkia enemmän. Jo pelkkä helikopterin ääni saattoi viedä veteraanin takaisin viidakkoon.
Ranskan muukalaislegioonassa on vasta viime vuosina edellytetty operaatioista palaavilta kokemusten purkamista ja keskustelua psykologin kanssa ennen kuin legioonalainen päästetään lomalle. Aleksi puolestaan on itse etsinyt tietoa asiasta.
”Mieli tulee perässä, eikä se unohda. Keho voi toimia taistelutilanteessa loistavasti, mutta siellä näkee asioita jotka eivät lähde pois. Tilanne jää päälle. Se voi tulla uniin, se voi iskeä milloin vain.”
Kyrö koittaa auttaa Aleksia ongelmissaan, mutta kiireinen kirjailija joutuu pian toteamaan, että suunnitelma ihmisen pelastamisesta epäonnistui. Hän kirjaa Suomeen palanneen soturin löytävän yöpaikkansa niin putkasta, psykiatriselta poliklinikalta, kuin myös satunnaisten ihmissuhteiden luota.
Aleksi Suomesta ei ole sotakirja ja se kertoo vain tuokiokuvia elämästä legioonassa tai vierastaistelijana Ukrainassa. Poikkeuksellisen ihmisen selviytyminen poikkeuksellisista olosuhteista herättää kiinnostuksen, mutta Aleksin taistelu demoniensa kanssa jää kirjassa valitettavan keskeneräiseksi.
Voimme vain pohtia, kuka auttaisi rikkinäistä sotilasta.
Kommentoi Facebookissa