Kiia sai ensimmäiset proteesinsa jo taaperoikäisenä – ”Olen oman elämäni supersankari”

Kiia Huotari ei anna rajoitteiden hallita elämäänsä. – Aina löytyy tapa tehdä ja toimia. Siitä pidän kiinni, Kiia luonnehtii määrätietoisesti.

Kiia Huotari ei anna rajoitteiden hallita elämäänsä. – Aina löytyy tapa tehdä ja toimia. Siitä pidän kiinni, Kiia luonnehtii määrätietoisesti. (Kuva Anne Anttila)

Rajoitteista huolimatta Kiia Huotari tanssii, pelaa paintballia ja unelmoi jopa moottoripyörästä.

ELÄMÄNTARINA Kajaanilainen Kiia Huotari, 18, avaa auton oven, kopistelee lumet kengistään ja istahtaa leveästi hymyillen ratin taakse. Apukuljettajan paikan valtaa tyttärensä ajo-opetuksesta vastaava Kai-isä.

– Mahtavaa! Alussahan tämä vielä on, mutta tavoitteena on ajokortti ja jossakin vaiheessa myös oma auto. Ja mobilistin tytär kun olen, niin mielellään sellainen vanha ja sporttinen, Kiia selvittää innokkaana.

Lukiossa oleva Kiia ei ota liikoja paineita tulevasta ajokokeesta eikä muutenkaan koko elämästä.

– Arki rullaa omalla painollaan, joten ei siitä ja sen etenemisestä kannata etukäteen murehtia. Olen kasvanut ja kasvatettu siihen, että jokainen voi halutessaan olla oman elämänsä sankari. Minun innoittajani on Kaisa Leka. Hän ei pelkää erottua joukosta ja on omalla upealla tavallaan rohkea tien näyttäjä.

Kiian syntymä oli Marja ja Kai Huotarin mukaan pitkään odotettu ihme.

– Olimme yrittäneet lasta jo pidemmän aikaa, joten tyttö toi valon taloon. Odotettua perhetapahtumaa ei himmentänyt myöskään Kiian erilaisuus. Alkuhämmennyksen jälkeen suurin huoli oli kuitenkin se, että pystyykö tyttö koskaan kävelemään, vanhemmat muistelevat.

Kiia ei koe jalkojaan enää minkäänlaisena ongelmana. Proteesit antavat matkantekoon vain uusia ulottuvuuksia.
Kiia ei koe jalkojaan enää minkäänlaisena ongelmana. Proteesit antavat matkantekoon vain uusia ulottuvuuksia. (Kuva Anne Anttila)

Arjen erilainen rikkaus

Kiialla oli synnynnäinen jalkojen epämuodostuma, jonka seurauksena pienokaiselta puuttuivat molemmista jaloista pohjeluut sekä suurin osa jalkapöydän ja varpaiden luustosta. Myös sääriluut olivat normaalia lyhemmät.

– Meille sanottiin heti, että toiminnallisuutta ajatellen amputaatio on paras vaihtoehto. Toki korjausleikkauksestakin keskusteltiin, mutta se olisi ollut kokonaisuudessaan pitkä ja mutkikas tie. Leikkauksia olisi tarvittu lukuisia, säärenpidennyksistä lähtien ja lopputulos olisi ollut kuitenkin iso kysymysmerkki.

Niinpä vanhemmat päätyivät niin sanottuun Symen amputaatioon, joka on toteutettu nilkasta alaspäin. Molempiin jalkoihin kohdistuva operaatio suoritettiin Kiian ollessa reilun vuoden ikäinen.

– Kaikki meni hyvin. Operaation jälkeen saimme myös tietää, ettei korjausleikkauksista olisi ollut minkäänlaista hyötyä. Yksinomaan nilkan rakenne oli sellainen, ettei sitä olisi saatu millään tavoin korjattua.

Kiialle tehtiin ensimmäiset proteesit heti, ja vain kaksi kuukautta amputaatiosta pikkuneiti Huotari lähti jo kävelemään. Sen jälkeen tyttö ei ole askeleitaan säästellyt.

– Kiiaa on kohdeltu tasavertaisesti ja hän on ollut pienestä lähtien kaikessa mukana, marjaretkistä metsävaelluksiin. Päätimme heti, että vietämme normaalia elämää, ilman salailua ja yliholhoavaa asennetta. Kun arki rakentuu tasapainon ja rakkauden ehdoilla, niin erilaisuudestakin tulee ajan myötä suuri rikkauden lähde, vanhemmat puhelevat.

Rinnalla kulkijoita ei koskaan liikaa

Marja ja Kai kiittelevät vuolaasti myös hyvää ja kannustavaa asiantuntijaverkostoa, joiden avulla esimerkiksi Kiian kuntoutus on sujunut mallikkaasti.

– Kiian fysioterapia kesti yhtäjaksoisesti lähes 15 vuotta. Alussa, kun tyttö opetteli kävelemään, fysioterapiaa annettiin kaksi kertaa viikossa. Myöhemmin rinnalle tuli myös ratsastusterapia, joka osoittautui erinomaiseksi tukiterapiamuodoksi.

Ratsastus tuki erityisesti tasapainoa sekä vartalon hallintaa. Huotarin perheessä ollaan kiitollisia myös asiansa osaavasta apuvälineteknikosta.

– Meillä on ollut alusta lähtien sama apuvälineteknikko. Kun rinnalla kulkee alansa rautainen ammattilainen, niin ainakin Kiian kohdalla se on yksi suurimmista turvaverkoista. Vauhti ja rajojen kokeilu laittaa nimittäin proteesitkin pieneen kestävyystestiin, vanhemmat paljastavat naureskellen.

Jalkojen synnynnäisen epämuodostuman takia Kiian molemmat jalat amputoitiin reilun vuoden ikäisenä. – Proteesit ovat osa minua, joten en koe niiden rajoittavan elämääni millään tavalla.
Jalkojen synnynnäisen epämuodostuman takia Kiian molemmat jalat amputoitiin reilun vuoden ikäisenä. – Proteesit ovat osa minua, joten en koe niiden rajoittavan elämääni millään tavalla. (Kuva Anne Anttila)

Marja ja Kai antavat suurta arvoa myös Invalidiliiton järjestämille sopeutumisvalmennuskursseille. Vertaistuki auttaa ymmärtämään ja jaksamaan, sillä rinnalla kulkijoita ei ole koskaan liikaa.

– Kuulumme kuitenkin niihin onnekkaisiin, joiden ei ole tarvinnut rämpiä kovimman kautta sopeutumisenkaan suhteen eikä taistella isommin myöskään oikeuksistaan. Vaikka Kajaanissakin lauletaan kainuulaiseen tapaan nälkämaan lauluja, niin ainakin tasavertaisuudesta pyritään pitämään kiinni.

Arjen moniottelija

Kiia sanoo olevansa rakastettu lapsi ja täysin tasavertainen veljensä Joonan kanssa.

– Proteesit eivät tee minusta parempaa eikä huonompaa. Nämä ovat osa minua ja kasvattaneet minusta sellaisen kun olen. Kiitos tästä kuuluu vanhemmilleni, sillä he eivät ole koskaan ylisuojelleet minua. Olen saanut vapauden tehdä ja kokeilla ja elää ennen kaikkea oman näköistäni elämää.

Kiia ei anna muutenkaan proteesien rajoittaa elämäänsä.

– Olen tällainen villikko peikkolapsi ja sinut itseni kanssa. Teen sitä mitä pystyn ja jos en pysty, en tee. Minut on kasvatettu siihen, että aina löytyy tapa toimia ja tehdä.

Kiian sanoo olevansa esimerkiksi harrastusten suhteen omanlaisensa moniottelija.

– Olen aina tykännyt lajeista, jossa saa laittaa itsensä likoon. Niinpä pyörin pikkutyttönä ballerinana ja sen jälkeen siirryin jazztanssin kautta nykytanssin puolelle. Tämä maailma on kuitenkin toistaiseksi nähty, sillä proteesien kanssa tanssiminen kävi yllättävän paljon jalkojen päälle.

Kiia myöntää yläasteikäisenä kokeneensa jopa pienen ”proteesikriisin”.

– Silloin törmäsin oikein kunnolla siihen, ettei proteeseilla nyt ihan kaikkiin urheilulajeihin taivuta. Ei ainakaan sillä energialla, jolla olisin halunnut. Kokeilin toki lentopalloa, laskettelua ja jopa jalkapalloakin, mutta eivät ne oikein tuntuneet omilta jutuilta. Sen sijaan tennis ja paintball kolahtivat heti ja kuuluvat edelleen ykkösharrastuksiini.

Myös uiminen on laji, jossa Kiia sanoo olevansa omalla mukavuusalueellaan.

– Opin jo neljävuotiaana uimaan. Viihdyn altaassa ja haaveilin välillä jopa lajin paralympialaisista. Huipulle kauhominen olisi vaatinut kuitenkin paljon työtä, joten luovuin unelmasta ja jatkoin entiseen malliin liikunnan moniottelijana.

Ajokortti on Kiialle itsestään selvyys. – En halua roikkua kavereitten kyyditettävänä, joten hommaan kortin ja jossakin vaiheessa myös oman auton. Sellaisen vanhan ja sporttisen, tottakai.
Ajokortti on Kiialle itsestään selvyys. – En halua roikkua kavereitten kyyditettävänä, joten hommaan kortin ja jossakin vaiheessa myös oman auton. Sellaisen vanhan ja sporttisen, tottakai. (Kuva Anne Anttila)

Tavoitteena elämänmittainen seikkailu

Lukion taidelinjalla opiskeleva Kiia ei näe jalkojaan enää minkäänlaisena ongelmana. Proteesit antavat matkantekoon vain uusia ulottuvuuksia.

– Toki tilanne voisi olla erilainen, jos olisin menettänyt jalkani myöhemmässä vaiheessa tai vaikkapa onnettomuuden seurauksena.

Kiia kokee myös erilaisten onnistumisten vahvistavan itsetuntoa. Rajoitteet ovat hyvin pitkälle omassa päässä.

– Kun huomasin, että pystyn rymyämään esimerkiksi metsässä ja osallistumaan vaikkapa värikuulapeliin, niin itsetunto sai kokonaisen balsamikylvyn.

Myös tulevaisuuttaan Kiia rakentaa omalla määrätietoisella asenteellaan.

– Ylioppilaskirjoitukset ovat vuoden päästä, joten onhan tässä vielä aikaa miettiä seuraavaa siirtoa. Haaveita on paljon ja unelmia vielä enemmän. Toki ajatukset saattavat muuttua vielä moneenkin kertaan, mutta ammattihaaveina olen pyöritellyt joko hammaslääkärin tai tutkijan uraa. Mutta sitä ennen unelmoin pääseväni Interrailille, sillä haluan nähdä maailmaa ja seikkailla. Ja tässä samallahan sitä tulisi kokeiltua myös omia rajojaan, Kiia suunnittelee toiveikkaana.

Marja ja Kai sanovat antavansa kaiken tukensa Kiian unelmille

– Paras lahja meille vanhemmille on se, että lapsestamme kasvaa vahva, omatoiminen ja hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen. Suunta on erittäin hyvä, sillä Kiia on reipas ja hyvin sanavalmis nuorinainen. Lisäksi hän on hyvin ennakkoluuloton ja suhtautuu asioihin ja ihmisiin muutenkin hyvin avoimesti. Olemme pyrkineet rakentamaan vahvan kasvualustan, jonka keskiössä ei ole rajoitteet, vaan onnellinen ja oman näköinen elämä. Viimeiset 18 vuotta ovat olleet huikea ja kasvattava matka koko perheelle.

Lue myös: Neliraaja-amputoitu Arja voi ajaa jopa autoa – ”Tapaturma vei raajat, mutta ei elämäntahtoa”

Kommentoi Facebookissa