Neliraaja-amputoitu Arja voi ajaa jopa autoa – ”Tapaturma vei raajat, mutta ei elämäntahtoa”

ELÄMÄNTARINA Se oli vain viilto sormessa ja näitä viiltojahan on ollut aikaisemminkin. Tällä kertaa kävi kuitenkin näin. Turkulainen Arja Ahtaanluoma, 42, kertaa asioita ja koputtelee mustalla käsiproteesillaan kahta jalkaproteesiaan.

– Eihän tämä helppoa ole ollut, ei todellakaan. Päätin kuitenkin jo sairaalassa, että tähän en jää. En tule kuulumaan niihin, jotka makaavat sängyssä ja soittavat kelloa. Lupasin itselleni myös ihmisarvoisen elämän ja sen eteen on tehty kovasti töitä ja tehdään edelleen.

Uusi, esteetön koti on asioista ensimmäinen, joka toimii suunnan näyttäjänä Arjan uudelle elämälle.

– Tämä on oikein mukava ja kodikaskin, kunhan pääsen vielä sisustamisen suhteen vauhtiin. Toki entistä kotia, rakkaudella remontoitua omakotitaloa jäi iso ikävä, mutta arki kahdessa kerroksessa osoittautui proteesien kanssa hyvin haasteelliseksi. Tapaturman jälkeinen elämä on täynnä valintoja ja tämä oli yksi niistä.

Mutta mennäänpä aikaan ennen onnettomuutta, josta Arjalla riittää muistoja ja muisteltavaa monen tarinan verran. Keski-Suomessa, Äänekoskella varttunut Arja sanoo kasvaneensa paperitehtaan varjossa.

– Olin tyttö sinisissä teryleeniverkkareissa, joka osasi kiivetä myös puissa. Olin ujo, mutta vauhdissa rispaantuneet polvet paljastivat kuitenkin luonteeni toisen puolen. Olin kävelevä jännitysnäytelmä, sillä lapsuudessani jokainen päivä oli suuri seikkailu, Arja muistelee naureskellen.

Toiminnan vuosikymmenen

Koulunpenkillä Arja näytti kuitenkin toisenlaiset taitonsa.

– Tykkäsin opiskella ja oppia. Vuodet hikipinkona veivät ajan myötä prosessi-insinöörin ammattiin ja sitä kautta työtehtäviin, jotka toivat elämääni myös aviomiehen. Tässä tapauksessa kohtaamistamme voidaan kutsua aidoksi työpaikkaromanssiksi, sillä toimin Hangossa Mikan esimiehenä ja siitä se sitten lähti. Emme jääneet muutenkaan aikailemaan, sillä jo vuoden kuluttua tapaamisestamme syntyi ensimmäinen tytär, Arja kertaa hymyillen.

Löydettyään toisensa Arja ja Mika menivät naimisiin ja perustivat perheen. Tyttäristä toinen syntyi vuonna 2005 ja tämän ollessa taaperoikäinen, Ahtaanluomat muuttivat Turkuun.

– Palaset loksahtelivat mukavasti paikoilleen, joten lähdimme hakemaan palapelin viimeistä osaa yrittäjyydestä. Vuonna 2009 ostimme valmiin, teknokemian tuotteita valmistavan yrityksen ja ryhdyimme jatkamaan toimintaa.

Pesuaineita, puuöljyjä ja muita rautakauppatuotteita valmistava Norrex Oy oli Ahtaanluoman pariskunnalle unelmien täyttymys.

– Yhdessä me vastuu kannettiin ja kannetaan edelleen, vaikka alussa Mika työskentelikin muualla. Homma toimi ja arki eteni mukavasti. Turku tuntui muutenkin kodilta, joten ostimme ihanan 60-luvulla rakennetun omakotitalon ja ryhdyimme remontoimaan siitä itsemme näköistä. Siinä riitti naputeltavaa ja olisi riittänyt vieläkin, ellei kohtalo olisi puuttunut peliin.

”Kivut olivat sietämättömät”

Traaginen tapahtumien ketju sai alkunsa vuoden 2017 kesäkuussa, jolloin Arja sai haavan vasemman käden etusormeensa.

– Olin töissä ja tavaroita pakatessani mattopuukko lipsahti ja viilsi syvän haavan etusormeeni. Verta tuli vain vähän, joten puhdistin haavan ja kietaisin vain vessapaperia ja pakkausteippiä ympärille. Näin olin tehnyt ennenkin.

Viikko oli edennyt kuitenkin epäsuotuisissa merkeissä, sillä vain muutamaa päivää aikaisemmin Arja oli katkaissut kylkiluunsa puutarhatöissä.

– Kylki oli kipeä ja kipeytyi viiltohaavan jälkeen entisestään, joten hakeuduin sen takia päivystykseen. Kylki kuvattiin, sidottiin ja kipuun määrättiin särkylääkettä. Oksensin lääkkeet kuitenkin ulos ja koska kipu vain yltyi, menin seuraavana päivänä uudelleen päivystykseen. Sama ralli jatkui. Palasin takaisin vain särkylääkkeiden kanssa.

Kolmannella kerralla eli vajaat kaksi vuorokautta ensimmäisestä päivystyskäynnistä, tilanne muuttui vakavaksi.

– Kivut olivat sietämättömät. Lisäksi verenpaineet romahtivat ja tulehdusarvot nousivat lähemmäs kolmeasataa. Veriviljely paljasti verenmyrkytyksen ja monielinvaurion seurauksena myös maksa ja munuaiset lakkasivat toimimasta. Tämän jälkeen minut siirrettiin tehohoitoon, jonka myötä alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta.

Verenmyrkytyksen seurauksena Arjan elintoiminnot romahtivat ja elämänlangat olivat muutaman viikon ajan hyvin hauraat.

– Olin viisi viikkoa nukutettuna ja elämä eteni pahimmillaan vain tunti kerrallaan. Tiedostin tilani ja pyysin hoitajaa kirjoittamaan Mikalle osoitetun viestin. Sisältöön kirjattiin tilaus asiakkaalle ja lopuksi sanat: ”Rakastan Sinua ja lapsia.”

Kaikki amputoitiin kerralla

Vuoden 2017 juhannuksena Ahtaanluoman perheessä oltiin tosipaikan edessä. Bakteeri oli tehnyt laajaa tuhoa, joten Arjan kaikki raajat oli pikaisesti amputoitava.

– Vaihtoehtoja ei ollut, sillä verenmyrkytyksessä streptococcus pyogenes tappaa neljäsosan potilaista.

Kesäkuun 22. päivänä Arjalta amputoitiin kaikki raajat. Jalkoihin tehtiin sääriamputaatiot, oikea käsi amputoitiin ranteen yläpuolelta ja vasempaan jätettiin kämmenosa.

– Pari viikkoa myöhemmin jalkoja jouduttiin operoimaan vielä lisää eli heinäkuun 3. päivänä suoritettiin kummankin jalan reisiamputaatio.

Verenmyrkytysbakteeri, joka on ilmeisesti mennyt sisään etusormen haavasta ja pesiytynyt kudosvaurioituneeseen kylkiluuhun, johti Arjan kohdalla neliraaja-amputointiin.

– Näin ei olisi ehkä käynyt, jos kokeet olisi otettu aikaisemmin ja diagnoosi tehty viivyttelemättä. Teimme hoitovirheestä kantelun potilasvakuutuskeskukseen ja heidän mukaansa viivyttely johti mitä todennäköisemmin raajojen menetykseen.

Kantelu hoitovirheestä meni kerralla läpi, mutta korvauskäsittely on edelleen kesken.

”En jää sängyn pohjalle!”

Ensimmäinen muistikuva tapahtuneesta avautui Arjalle vasta heinäkuun 14. päivänä.

– Ihmettelin, että miksi minulle on annettu näin lyhyt sänky, kun sääret roikkuu laidan ulkopuolella. Tunne oli todella ihmeellinen, Arja muistelee hiljaisena.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Arja havahtui todellisuuteen ja siihen, ettei hänellä ole enää käsiä eikä jalkoja, mielen valtasi hirvittävä shokki. Totuus löi lujaa vasten kasvoja.

– Itkin ja katkeroiduin, mutta onneksi tämä kurjuuden aalto oli ohimenevää. Luopumisen tuska oli kuitenkin suuri. Mietin ja murehdin asioita, joita en pysty enää tekemään. Varsinkin päästyäni kotiin, mieli mureni. Katselin kaihomielin remontoituja huoneita ja ajattelin, etten enää koskaan maalaa, laatoita enkä naputtele tauluja seinille. Lista luopumisista oli alkuvaiheessa pitkä, mutta siitä pidin kiinni, että tähän tilaan en jää.

Arja on pitänyt lupauksensa, sillä päästyään vuoden 2017 syyskuussa kuntoutusosastolta kotiin, kahden tyttären äiti oli suunnitellut elämälleen jo uudet suuntaviivat.

– Lupasin itselleni, että ajan vielä autoa ja kävelenkin. Päätin samalla, että en jäänyt sängyn pohjalle soittamaan kelloa ja huutelemaan palvelusväkeä paikalle. Teen sen minkä pystyn ja pyrin olemaan se sama Arja kuin ennenkin. Sopeutuminen vie toki aikansa, mutta perheen ansiosta elämälläni on edelleen tarkoitus.

Huippuälykästä prosessitekniikkaa

Vahvan tahdonvoiman ansiosta Arja on selättänyt ison nipun haasteita ja myös toipumisaika on ollut odotettua nopeampi. Arjen motto on nykyään ”minä itse”. Kotisairaanhoitoakaan ei tarvittu kuin muutaman kuukauden ajan. Askeleista suurin on Arjan mukaan kuitenkin käveleminen.

– Ensimmäiset, mekaanisilla polvilla varustetut reisiproteesit sain vuoden 2017 joulun välipäivinä, heti perään nykyisen käsiproteesin ja pari viikkoa myöhemmin jo kävelinkin kyynärsauvojen tukemana. Vuoden 2018 elokuussa sain käyttööni nykyiset, mikroprosessoriohjatut polvet ja marraskuussa astelin komeasti ilman keppejä. Väliin mahtuu kuitenkin operointeja, joten käytännössä lähdin liikkeelle vain viiden kuukauden harjoittelun jälkeen. Tunnetta ei voi sanoin kuvailla, Arja luonnehtii kiitollisena.

Proteesien ansiosta Arja sanoo saaneensa elämänlangoista pitävän otteen.

– Tarvitsen edelleen apua, mutta en ole kuitenkaan täysin riippuvainen kanssaihmisistä. Pystyn ruokkimaan kissat, pesemään pyykkiä ja tekemään pienimuotoisesti myös muita kodinaskareita. Jopa kirjoittaminen luonnistuu.

Ilon aiheista suurimpiin lukeutuvat kuitenkin käsityöt, joiden kohdalla Arja on kehitellyt aivan omanlaisensa toimintatyylin.

– Kyseessä on virkkauksen ja neulonnan välimuoto, jonka olen nimennyt viulonnaksi. Kaikkia oppii, kun vain haluaa oppia.

Arja on kiinnostunut myös vertaistukitoiminnasta. Rinnalla kulkeminen ja ymmärtäminen ovat äärimmäisen tärkeää.

– Varsinkin alussa, jolloin uiminen syvissä vesissä on vielä uutta ja outoa. Myös itse olisin kaivannut vertaistukea sängyn viereen, sillä tietämättömyys teki henkisestä sukelluksesta todella pelottavan.

”Idearikkaus on kova valuuttaa”

Arjan elämässä on ollut viime aikoina myös muita käännekohtia.

– Olen kirjoittanut elämästäni yli 260-sivuisen päiväkirjan. Tavoitteenani on tehdä tästä PuoliNainen-nimeä kantavasta luomuksesta kirja. Kyseessä on positiivisella hengellä maustettu selviytymistarina, jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Arja sanoo upottaneensa tekstiin kaiken mahdollisen, myös kipuilun naisellisuutensa kanssa.

– Alkuvaiheessa kannoin suurta painolastia olemassa olostani. Ajatuksissa pyöri vain se, että onko minusta enää koskaan mihinkään? Hyödyttömyys korostui ennen kaikkea siinä, että tarvitsin apua kaikkeen, jopa vessassa käyntiin.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Arja sai nostettua itsensä takaisin kovalle maalle, myös ajatusmaailma muuttui.

– Otin käyttöön idearikkauden ja rohkeuden käyttää sitä. Vain vetoketjut ja napit ovat edelleen haaste, Arja vinkkaa naureskellen.

Henkisistä vastatuulista huolimatta Arja sanoo hyväksyneensä itsensä. Niin naisena, äitinä kuin aviopuolisonakin.

– Perhe on ollut ja on edelleen elämäni tärkein kantoalus. Sen avulla olen saanut arkeeni aivan uudenlaisen tartuntapinnan. Tapaturma vei raajat, mutta rakkaus on kestävämpi kuin koskaan.

Lue myös: Härmän häjy ei jäänyt syövän varjoon – ”Konekauppa jatkui jo kahden päivän kuluttua amputaatiosta”