KOLUMNI Tori, snägäri, nappikauppa tai suutari. Katoava kansanperinne vai tulevaisuuden matkakohde?
Vaikka otsikossa onkin yhdistetty juuri yökerhoikään tullut henkilö sekä saman ikäluokan häikäilemättömästi käyttämä vertauskuva, josta Mainonnan eettinen neuvosto saisi halvauksen, niin tällä kertaa kyseessä on sanan oikea merkitys.
Kirjoitan lihatiskistä, koska se ansaitsee noston. Tämä lähikuntia viikottain vaunullaan kiertävä pienyrittäjä-lihamestari nimittäin pesee käyttäjäkokemuksellaan airbnb:t, tinderit ja kaikki muut nykyajan hömpötykset, joiden piti helpottaa elämää.
Väitän, että nykyajan kiireeseen tottunut nuori kokee jotain sanoinkuvaamatonta, kun eksyy oikeasti palveltavaksi. Oli sitten kyseessä lihatiski tai perinteikäs kahvila, sillä ei ole väliä lopputuloksen kanssa. Asioidessaan henkilön kanssa, joka on oikeasti omistautunut työlleen, lähtevät myös omat energiatasot kovempaan nousuun kuin Snapchatin osakkeet pörssissä.
Paras palvelukokemus syntyy silloin, kun sille antaa aikaa. Eikä tässä kohtaa puhuta jonottamisesta Ikeassa. Kun oikein yrittää ja uskaltaa, niin puolta tuntia myöhemmin voi todeta, että sijoitetun ajan tuotto päihittää kuin päihittääkin sen vartin kotiinkuljetuspitsan.
Tämä on se aika, jolloin määritellään kysymys: “Mitä kuuluu?”
Saman yksinkertaisen syyn vuoksi kuntosalireissuni kestää yleensä liian pitkään. Salilla on ensinnäkin olemassa vastaanottotyöntekijöitä ja yksi varsin omistautunut sellainen. Ja saman syyn vuoksi arvostan eräitä tamperelaisia ravintoloita selvästi yli muiden: omistajat sekä näkyvät että ovat läsnä – mitä persoonallisemmin, sen paremmin.
Jos toinen välittää, kannattaa välittää takaisin.
Eräs opiskelutoverini kommentoi Woltin hyötyjä näin: ”Parasta siinä on, että se minimoi ihmiskohtaamiset – vatsan saa täyteen, eikä nää kuin sen yhden kuljettajan.” Kyllä, oli tosissaan. Eikä todennäköisesti ainoa. Entisenä kuljettajana kun voin paljastaa, että 70 prosenttia asiakaskohtaamisista kulki kaavalla moro, kiitti ja ovi kiinni. Nyökkäys lasketaan morjestukseksi.
Kyllä, palvelukokemus on myös itsestä kiinni.
Ystäväni mietti taannoin kovaan ääneen, että koskahan nykykulttuuri kääntyy siihen, että Tampereen kauppahalli ei olekaan enää täynnä vanhuksia juomassa kahvia ja viettämässä päivää henkilökunnan kanssa rupatellen.
Toivottavasti ei koskaan. Tai ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen. Vai mikä ikinä se eliniänodote meikäläiselle olikaan.
- Kirjoittaja on tamperelainen opiskelija ja basisti
Kommentoi Facebookissa