Krista löysi vahvuutensa vasta onnettomuuden jälkeen – ”En ole jäänyt jossittelemaan elämääni”

Vammautuminen ei riistänyt Kristalta äitiyden iloa. Hän on onnellinen kahden pikkupojan äiti. Sylissä pojista nuorimmainen, pikku-Veiko.

Vammautuminen ei riistänyt Kristalta äitiyden iloa. Hän on onnellinen kahden pikkupojan äiti. Sylissä pojista nuorimmainen, pikku-Veiko. (Kuva Anne Anttila)

Liikenneonnettomuudessa vammautunut Krista Kohtakangas ei ole kokenut katkeruutta eikä syrjintää.

SELVIYTYJÄ Krista Kohtakangasta on kuljettanut eteenpäin hyvät tukijoukot, vahva tahtotila sekä sopivasti maustettu elämän nälkä. Matkanteko ei ole ollut viivasuoraa eikä myöskään itsestäänselvyys.

– Myönnän kuuluvani niihin, jotka eivät anna vastoinkäymistenkään edessä periksi. Pyörätuoliin joutuminen pysäytti, muutti suunnitelmia, mutta avasi elämääni kuitenkin aivan uudenlaisia ovia. Ja toi eteeni ennen kaikkea aivan uskomattoman hienoja mahdollisuuksia, upeista ihmisistä puhumattakaan, hallintototieteiden tohtoriksi väitellyt Krista muotoilee hymyillen.

Etelä-Pohjanmaalla Karijoella varttunut Krista palaa ajassa vuoteen 2007 ja kesään, jolloin ”joka paikan höylänä” tunnettu lukiolainen tunsi olevansa elämänsä vedossa.

– Täytin kesäkuussa 18 vuotta ja ensimmäiset askeleet kohti itsenäistymistä oli aloitettu. Ovet tulevaisuuteen olivat komeasti avoinna. Kasvoin rakastavassa kodissa ja toimintaa riitti jokaiseen ilman suuntaan. Olin kesätöissä matkaoppaana, soitin poikkihuilua, urheilin ja toimin aktiivivaikuttajana jopa kotikyläni nuorisotilahankkeessa. Tartuin kaikkeen mikä tuntui kivalta ja niitähän riitti.

Myös haaveiden suhteen Kristalla oli selkeä toimintasuunnitelma.

– Isoina tulevaisuuden haaveina olivat oma perhe ja korkeakouluopinnot psykologian parissa, mutta puolivakavasti mietin jopa armeijaan menoa.

Kaikki oli hetkessä ohitse

Myös vuoden 2007 heinäkuulle riitti touhua ja toimintaa ja yksi tapahtumista oli matka Pori Jazzeille. Elettiin heinäkuun 19. päivää, kun Krista lähti ystäviensä kanssa ajelemaan kohti jazzeja. Krista istui takapenkin keskipaikalla.

Keli oli sateinen, mutta sää ei haitannut hyväntuulista viisikkoa. Moottoritien kiihdytyskaistalla nuorten auto joutui kuitenkin vesiliirtoon, pyörähti kolme kertaa katon kautta ympäri ja päätyi kyljelleen pusikkoon.

– Kaikki oli hetkessä ohitse ja aluksi näytti siltä, että olimme selviytyneet pelkillä pintanaarmuilla. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun ryhdyin korjaamaan asentoa, jotta kaveri pääsee altani pois, selästäni kuului pahaenteinen rusahdus. Silloin tiesin, että nyt oli käynyt pahasti. Samalla lävitseni löi viiltävä kipu ja rintojen alapuolelta lähti tunto. En pystynyt liikkumaan, joten annoin kaverilleni ohjeita, että tukee käsilaukulla selkääni. Onneksi apu tuli nopeasti.

Kristan hoitoon pääsy kesti kuitenkin hetken, sillä palomiehet joutuivat leikkaamaan auton osiksi irrottaakseen hänet.

Krista sanoo saavuttaneensa suurimmat elämänhaaveet, kuten kodin, perheen, lapset ja mielekkään työn. – Vain armeija jäi käymättä, Krista hymähtää.
Krista sanoo saavuttaneensa suurimmat elämänhaaveet, kuten kodin, perheen, lapset ja mielekkään työn. – Vain armeija jäi käymättä, Krista hymähtää. (Kuva Anne Anttila)

Hoitaja osasi lohduttaa

Onnettomuuspaikalta Krista vietiin Porin keskussairaalan kautta Tampereelle, jossa Kristan selkä leikattiin ja tuettiin titaanilevyllä.

– Selkänikama oli murtunut kahdesta kohtaa ja suojattomaksi jäänyt selkäydin katkennut. Tämän seurauksena halvaannuin navasta alaspäin. Itku tuli kolmantena päivänä, kun tajusin, että itsenäisyyteni päätyi, ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. Ikävöin perhettäni ja menetettyä vapauttani ja surin erityisesti sitä, että palaako elämäni enää koskaan entiselleen tai saanko edes lapsia. Epätietoisuuden viittaan puettuja kysymyksiä oli todella paljon.

Kristan onneksi hän kohtasi kuitenkin sairaanhoitajan, joka haki kopiot röntgenkuvista ja kertoi selkokielisesti ja kaikessa rauhassa mitä keholleni oli tapahtunut.

– Tämä ihana hoitaja lohdutti ja vakuutti samalla, ettei naiseudelleni ollut tapahtunut mitään. Hoitajan rohkaisevat sanat siitä, että voin myös jatkossa tehdä haaveilemiani asioita, lohdutti. Minulle oli selvää, että tapahtunutta ei voi muuksi muuttaa, joten sen kanssa on vain opittava elämään.

Hotajan lisäksi Krista antaa kiitosta myös asiansa osaavalle fysioterapeutille.

– Kuntouttaminen alkoi nopeasti, mutta hyvin pehmeällä lähestymistavalla. Tämä on tärkeää, kun kaikki on uutta ja outoa, omien jalkojen nostelemisesta lähtien.

”Minua autettiin ja tuettiin”

Jo viikon kuluttua onnettomuudesta Krista siirrettiin lähemmäs kotia, Seinäjoen keskussairaalaan. Kokonaisuudessaan Kristan sairaalajakso kesti noin kolme kuukautta, jonka jälkeen hän opetteli uuden elämänsä aakkosia kolme kuukautta kestävällä peruskuntoutusjaksolla.

– Asetin jo sairaalajakson aikana tavoitteeksi seuraavan kevään ylioppilaskirjoituksiin osallistumisen. Tämän mahdollistivat perheen, sukulaisten ja ystävien lisäksi myös kotikyläläiset. Tukiverkosto oli todella laaja ja vahva. Sairaalassa minua kävi katsomassa yli 120 ihmistä ja karijokelaiset järjestivät keräyksen, jonka tuotolla minulle hankittiin kannettava tietokone. Jos puhutaan kannattelevasta voimasta, niin tämä oli juuri sitä, Krista luonnehtii kiitollisena.

Sama yhteisöllisyys korostui Kristan mukaan myös opiskelijakavereiden keskuudessa.

– Palattuani puolen vuoden kuluttua takaisin lukioon, en jäänyt minkään asian kanssa yksin. Minua autettiin ja tuettiin kaikessa. Opiskelukaverit lahjoittivat jopa taksvärkkirahansa esteettömyyden parantamiseksi. Tukea tuli niin monelta suunnalta, ettei suunta voinut olla muuta kuin eteenpäin.

Pyörätuolista huolimatta Krista ei jäänyt mistään paitsi. Hän osallistui jopa penkkareihin ja abiristeilylle.

– Tottakai! Ja sinne minne en päässyt kelaamalla, kaveri auttoivat ja tarvittaessa jopa kantoivat. Sain kunnian pitää lakkiaisissa puheen, jonka teemaksi nostin kiitollisuuden ja tuen merkityksen. Samalla halusin muistuttaa, että ihmisen on turha kantaa hartioillaan painolastia asioista, joille ei voi mitään.

Kristalle pyörätuoli ei ole elämän este. – Tämä on hidaste, mutta ei missään tapauksessa jarru. Pärjääminen arjessa on hyvin paljon myös itsestä kiinni.
Kristalle pyörätuoli ei ole elämän este. – Tämä on hidaste, mutta ei missään tapauksessa jarru. Pärjääminen arjessa on hyvin paljon myös itsestä kiinni. (Kuva Anne Anttila)

”En lakannut elämästä”

Valkolakin saatuaan Krista pääsi opiskelemaan Lapin yliopistoon, pääaineenaan soveltava psykologia.

– Heittäydyin täysillä opiskelijaelämään. Siitäkin huolimatta, vaikka jouduin ensimmäiset puoli vuotta selviytymään arjessa ilman henkilökohtaista avustajaa. Pärjäsin omillani, opiskelijakavereiden avulla ja siinä samalla opin huomaamaan, että apua saa aina pyydettäessä.

Krista sanoo aina tehneensä rohkeita siirtoja.

– En lakannut elämästä enkä unelmoimasta, vaikka vammautumisen myötä jouduin rakentamaan monet asiat uudelle alustalle. Vain armeija jäi käymättä, mutta sain tilalle paljon muuta mukavaa. Olin jopa Kanadan länsirannikolla opiskelijavaihdossa. Se oli todella hieno kokemus. Neljän kuukauden aikana tutustuin upeaan maahan, ihaniin ihmisiin ja ehdin suorittamaan jopa maisteritason kursseja. Matka viitoitti tietä myös tulevaan, sillä kuukaudet vaihto-oppilaana antoivat rohkeutta ja varmuutta myös ihmisenä.

”Suurimmat haaveet ovat toteutuneet”

Palattuaan takaisin Suomeen Krista oli valmis tarttumaan uusiin haasteisiin niin siviilielämässään myös opinnoissakin.

Krista oli jo vuosia aikaisemmin kelannut yökerhossa erään insinööriopiskelijan varpaille ja tästä herännyt molemminpuolinen kiinnostus johti mieluisaan lopputulokseen.

– Olin vielä Kanadassa, kun tuleva mieheni oli päättänyt erään etäyhteyden aikana kosia minua. Se oli ihana ja ikimuistoinen hetki ja toi elämääni entistä kirkkaampia sävyjä.

Hyvän parisuhteen lisäksi Krista sanoo saaneensa onnen avaimet myös opintoihin. Hän on suorittanut myös yrittäjyysopintoja sekä opettajan pätevyyden ja työskennellyt muun muassa tutkijana. Tohtorinväitöskirja käsitteli konkurssin kokeneiden selviytymistä takaisin työelämään.

Tutkimuksen pääteemaksi Krista nosti sen, että saamme armoa toista silloinkin, kun emme osaa antaa sitä itsellemme.

– Olen aina ammentanut opinnoissani myös omaa kokemuspohjaani. En ole peitellyt tunteitani enkä tavoitteitani. Yleensä jokaisesta asiasta ja kokemuksesta löytyy hyviä puolia ja oppia ainakin itsestä. Parhaimmillaan vastoinkäymiset kasvattavat ja antavat entistä tukevamman pohjan myös tuleviin haasteisiin.

Krista sanoo saaneensa elämältä ison kasan onnen helmiä, joista tärkeimmät ovat puoliso, lapset ja mielekäs työ. Omaa omakotitaloa unohtamatta.

– Suurimmat elämänhaaveeni ovat täyttyneet. Olen ihanan miehen vaimo, kahden pikkupojan äiti, hallintotieteiden tohtori ja uravalmentaja. Ja nyt myös puutarhanhoidosta nauttiva perheenäiti. Vaikka en kävele ja arjen askareissa on apuna myös henkilökohtainen avustaja, niin tämä on minun ja ennen kaikkea minun näköiseni elämä Onnettomuuden jälkeen annoin peilikuvalleni uudet raamit. Kanavoin löytämäni vahvuudet ja kannustuksen käyttöön. Onnettomuus teki minusta minut.

  • Haastattelu on julkaistu aikaisemmin IT-lehdessä

Lue myös: Senni selvisi hengissä rattijuopon aiheuttamasta onnettomuudesta – ”Kiitollisuus saa aivan uudenlaisen merkityksen”

Kommentoi Facebookissa