Kun lautasella on vain yksi peruna – köyhyydellä on monenlaiset kasvot

Kuuluisa sananparsi ”köyhä antaa vähästään, mutta rikas ei edes paljostaan”, pitää sisällään totuuden siemenen.

Kuuluisa sananparsi ”köyhä antaa vähästään, mutta rikas ei edes paljostaan”, pitää sisällään totuuden siemenen. (Kuva Fotolia)

Joukossa on paljon myös niitä, jotka eivät ole saaneet lämmintä ateriaa pitkään aikaan.

KOLUMNI Mitä sinä tekisit, jos huomaisit, että kohtaamallasi ihmisellä ei ole varaa edes ruokaan? Rohkenenpa sanoa, että osa ei tekisi mitään, mutta osa antaisi omistaan. Antaisi vähästään tai jopa sen viimeisen palan leivästään. Kuuluisa sananparsi ”köyhä antaa vähästään, mutta rikas ei edes paljostaan”, pitää sisällään todellisen totuuden siemenen.

Tapasin erään keikkamatkan yhteydessä lupsakkaan setämiehen, joka kertoi pysäyttävän tositarinan tämän päivän Suomesta. Yhteiskunnasta, jossa kaiken pitäisi olla hyvin tai edes kohtuullisesti. Mutta tätä elämää ja arkea nähneen miehen tarinaa kuunnellessani vahvistui jälleen kerran se tosiasia, että Suomi on vajoamassa syvään suohon. Luokkaerot ovat suuret ja kasvavat entisestään. Myös arvostus kanssaihmistä kohtaan on kokenut romahduksen.

Mies, tämä kovalla työllä leipänsä ansainnut arjen sankari, aloitti tositarinan sanoin: ”Perkele! Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?”

Hän kertoi tuntemastaan kylän seniorista, jolle hoiteli aina tarpeen tullen kauppa- ja apteekkiasioita. Tarvetta asiointiin oli ollut lähes viikoittain, sillä seniorilla ei ollut enää autoa eikä edes toimivaa mopedia juoksevien asioiden hoitoon. Ikämiehellä ei ollut myöskään perhettä eikä lähisukulaisiakaan, ja harvalukuiset tuttavatkin asuivat pitkin poikin itärajaa.

Kaksikon välinen asiointisuhde oli toiminut luontevasti ja muutenkin mutkattomasti, joten mies ihmetteli, miksi seniori ei ole ottanut yhteyttä viikkoihin eikä edes vastannut hänen yhteydenottoihinsa. Mies huolestui ja päätti mennä käymään seniorin luona.

Matka Savon maakunnan toiselle laidalle, syrjäiselle pikkukylälle kesti autollakin aikansa, mutta matka ja aika ei huolettanut nestorin luottohenkilöä. Perillä tulijaa kohtasi tuttu näky. Pihalla tepasteli seniorin tärkein kaveri, puolisokea Timo-koira. Pikkasen ylilihava, mutta muuten oikein hyväkuntoinen.

Seniori tuli vierasta ulko-ovelle vastaan, toivotti tervetulleeksi ja pyysi tuvan puolelle. Myös tupa oli siisti ja paikat muutenkin järjestyksessä. Pienen torpan isäntä tunnettiin siistinä miehenä, joka oli tottunut hoitamaan huushollin, pesemään pyykit ja kauhakin pysyi hyvin kädessä.

Vieras istahti seniorin pyynnöstä pöydän ääreen ja aloitti tuttavallisen jutustelun. Seniori oli kuitenkin poikkeuksellisen lyhytsanainen ja jopa silmiin pistävän hiljainen. Tuijotti vain edessään olevaa lautasta ja siinä olevaa puoliksi syötyä perunaa. Ateria oli kovin kevyt.

Kelan ja sosiaalitoimen puhelinvastaajat olivat ystävällisesti pyytäneet hoitamaan asian sähköisesti.

Vieras huomioi saman ja tiedusteli suoraan, että oliko seniorilla kaikki hyvin? Ei ollut. Seniori myönsi pienen kaartelun jälkeen, että vettä ja pottua kummempaa ateriaa ei ole ollut moneen päivään. Onneksi Timo-koira on saanut syödäkseen, kun pakkasessa on vielä iso kasa luita ja kaapin perällä purkkiherkkua.

Vieraallekaan ei ollut tarjota muuta kuin pelkkää vettä, sillä pieni, reippaasti alle tuhannen euron eläke oli mennyt jokaista murenta myöten laskuihin ja lääkkeisiin. Ja laskuja jäi vielä maksamattakin.

Vieras kuuntei hiljaisena kysyi, oliko tämä hakenut mistään apua taloudelliseen tilanteeseensa. Oli kyllä yrittänyt, mutta tuloksetta. Kelan ja sosiaalitoimen puhelinvastaajat olivat ystävällisesti pyytäneet hoitamaan asian sähköisesti. Mutta kuten seniori asian ilmaisi, niin ainoa sähköinen ylellisyysvempain mikä hänellä on ja osaa käyttää, on sähkövatkain. Tuskinpa se yhteydenotto sillä onnistuisi.

Sen enempää apuja ei seniori ole pyydellyt, sillä hän kertoi vieraalle kyllästyneensä byrokratiaan ja köyhänä ihmisenä hänellä ei ole varaa olla yhteiskunnan pompoteltavana. Esimerkiksi reilun sadan kilometrin edestakainen taksimatka lippusten ja lappusten täyttöön lohkaisisi ison siivun eläkkeestä.

Vieras kuunteli murheellisena seniorin tilitystä tilanteestaan. Pois lähtiessään mies sujautti vesilasin alle viisikymppisen ja lupasi auttaa senioria parhaan kykynsä mukaan.

Yhteiskunta ei antanut avun suhteen kuitenkaan edes lämmintä kättä. Sanottiin vain, että seniorin täytyy tulla itse hoitamaan asiansa. Sen sijaan koko kansan puskaradio riensi tässäkin asiassa seniorin avuksi. Kun tieto vanhuksen kurjasta tilanteesta saavutti ihmiset ja ennen kaikkea suurella hyvyydellä valjastetut kanssakulkijat, niin silloin alkoi tapahtua.

Mutta, keitä olivatkaan nämä todelliset auttajat? Auttavan käden ojensivat nimenomaan ne vähävaraisimmat ihmiset. Ne, joilla oli itselläkin puute jokapäiväisestä ruuasta.

Mies kertoi kyyneĺeet silmissä eräästä eläkkeellä olevasta pariskunnasta, joiden taloudellinen tilanne on hyvin hauras takausvelkojen ja sairastelun takia. He antoivat kuitenkin vähästäänkin. Pariskunta keräsi koriin itse keräämiään marjoja, hilloja, perunoita, kasviksia sekä emännän leipomaa leipää ja pullaa. Kyytipojaksi sujahti myös muutama pullo omista marjoista keitettyä mehua. Tämän kaiken he antoivat vanhukselle, hyvästä sydämestään ja tahdosta auttaa.

Kylän vakavaraisimmat eivät sen sijaan ottaneet mitään kantaa vanhuksen hätään. Heillä ei ollut edes aikaa toisten murheille.

Anne Anttila

Kirjoittaja on Päivän Lehden vakituinen avustaja ja nykypäivän elämänmenoa hämmästelevä toimittaja.

Lue myös: Digimaailman ihanuus on haavoittuvaa – kassajonossa syntyy jupina, kun maksupääte ei toimikaan

Kommentoi Facebookissa