Digimaailman ihanuus on haavoittuvaa – kassajonossa syntyy jupina, kun maksupääte ei toimikaan

Kolumnistimme pitää lompakossaan aina myös käteistä rahaa, niin ei joudu ongelmiin kassalla.

Kolumnistimme pitää lompakossaan aina myös käteistä rahaa, niin ei joudu ongelmiin kassalla. (Kuvituskuva Fotolia)

Kolumnistimme toteaa, että moni nestori ei edes halua opetella älylaitteiden käyttöä, vaikka valtaosa palveluista on jo siirtynyt verkkoon.

KOLUMNI Kerronpa näin alkuun pienen tositarinan siitä, millaista on olla ja elää digimaailman orjuudessa. Olin kauppa-asioilla ja tälläkin kertaa hoidettavinani oli sekä omat, että kahden naapurin mummon ostokset. Ja koska kaupassa käydään vain noin kerran viikossa, niin kärryt olivat kohtalaisen täyteläiset.

Asiointi sujui kuitenkin kaikin puolin mallikkaasti ja siirryin kassajonoon odottelemaan omaa vuoroani. Päästin jopa mehupurkkia kantavan neitokaisen edelleni, kun omissa otoksissani vierähtäisi minuutti jos toinenkin.

Kassajono eteni hitaasti mutta varmasti, kunnes pysähtyi kokonaan. Ei aikaakaan, kun kassaneiti ilmoitti kuuluvalla äänellä, että maksupääte lakkasi toimimasta, joten kortilla maksaminen ei onnistu. Ongelma koski kaikkia kassoja.

Samalla kun jonossa syntyi pettymyksen ja potutuksen sekainen jupina, ammattinsa osaava kassaneiti jatkoi hymyillen, että ”ei hätää, käteinen toimii aina”. Niin, toimiihan se, jos sitä käteistä kuljettaa mukana.

Valtaosa, siis valtaosa poistui kassajonosta ilman ostoksia. Yksi jätti jopa kärrynsä ylimielisesti keskelle käytävää ja maksamassa ollut herrasmies viskasi ryynimakkaransa hämmästyneen kassaneidin huomaan.

Yllättäen siinä pitkässä jonossa oli enää vain kolme asiakasta, minä, edessäni oleva neitokainen sekä takanani leveästi hymyilevä mummeli.

– No niin! Nyt on tilaa ja turvavälitkin kunnossa. Kyllä tällä oikialla rahalla on sitten ihimeellinen voima, mummo veisteli hyväntuulisena.

Ja kyllä mummo oikeassa oli. Ilman käteistä rahaa minäkin olisin joutunut jättämään ostokset kassalle. Onnekseni, korostan sanaa onneksi, kuulun niihin harvalukuisiin, jotka pitävät lompakossaan aina myös käteistä rahaa.

Syy on hyvin yksinkertainen. Henkilökohtaisesti en edelleenkään luota digitekniikkaan, enkä sen haavoittumattomuuteen. Käteinen raha on pelastanut kerran jos toisenkin jopa suoranaisesta pulasta. Ilman käteistä olisin jäänyt muutama vuosi sitten jopa tien päälle, kun tankkausasema ei huolinut sisuksiinsa muuta kuin paperirahaa.

Älymaailma on täynnä sudenkuoppia

Näin sivusta seuraajana on jälleen pakko todeta, että mitä pidemmälle ajan ratas pyörähtelee, niin sitä huonommaksi aikakausi muuttuu. En puhu ainoastaan köyhyydestä enkä myöskään syrjäytyneisyydestä, vaan aikakaudesta, jonka herruutta ylläpitää digitaalisuus.

Kun elämä siirtyy kokonaisuudessaan nettiin ja digitaalisuuden varaan, niin lopputulos on äärimmäisen haavoittuvainen. Ja myös hemmetin vaarallinen. Älymaailmassa piilee monenmoista sudenkuoppaa ja ongelman lähdettä, joten ei ihme, että osa ihmisistä pysyttelee suosiolla syrjässä digimaailman ihmeellisyyksistä.

Juttuvinkki: Lähimaksusta tuli suomalaisten suosituin maksutapa kassalla – käteistä nostettiin silti yli 13 miljardia euroa

Mutta sivussa pysyttäytyminen tuo arkeen kuitenkin omat haasteensa. Jos ei hallitse nettiä sekä muita älylaitteita, jopa omien pankkiasioiden hoito ontuu. Kun ei ole pankkitunnuksia ja koodeja sinne ja tänne, niin elämä jumittuu monelta eri osa-alueelta.

Tämä on väärin, todella väärin, sillä ei ketään voi eikä saa pakottaa muuttamaan toimintatapojaan. Jos joku haluaa hoitaa asiansa entiseen malliin, puhelimitse, paikan päällä tai vaikkapa kirjoittamalla kirjeen, tämäkin mahdollisuus olisi suotava.

Valitettavasti kasvotusten asioiminen on nyt suuri harvinaisuus ja puhelimella ei pääse muualle kuin monien mutkien kautta helvetin pitkään jonoon.

Kynä, pankkikirja ja ruutuvihko

Vääjäämätön totuus on, että yhteiskunnan digitalisoituminen eriarvoistaa ihmiset ja suurimpina kärsijöinä tässä kaikessa ovat ennen kaikkea ikäihmiset.

Toki senioreillekin järjestetään monenmoisia nettikursseja, alkeista lähtien ja joukosta kuoriutuu jopa varsinaisia nettivelhoja. Rohkenenpa kuitenkin väittää, että iso osa seniori-ikäisistä ei edes halua opetella älylaitteiden käyttöä. Syyt ovat monet, kiinnostuksen puutteesta rohkeuden puutteeseen ja kaikki siltä väliltä. Myös tätä valintaa tulisi kunnioittaa.

Odotan innolla ja jopa toivoen sitä päivää, kun vauhdin sokaisema digihuuma tulee tiensä päähän ja ihmiset joutuvat ottamaan kynän käteensä ja kohtaamaan toisensa kasvotusten. Niin, unohtamatta tietenkään sitä perinteistä pankkikirjaa ja ruutuvihkoa.

Toivon myös hartaasti, että erään piirua vaille satavuotiaan sotaveteraanin toive nykypäivän digirallista toteutuisi. Hän, entinen kauppias, oli nimittäin syvästi murheissaan, että älypuhelin kädessä kasvanut sukupolvi ei osaa kunnolla kirjoittaa, ei lukea ja myös sosiaaliset taidot ovat hyvin puutteelliset.

– Jos ihminen pelkää jopa omaa varjoaan ja harmiton olkaan taputtelu vie käräjille, niin jossain on menty pahasti pieleen.

Olen tämän veteraanin kanssa täysin sama mieltä. Digimaailmalla on kaksi roolia. Toinen rakentaa kehitystä ja toinen vastaavasti tuhoaa sitä.

Anne Anttila

Kirjoittaja on Päivän Lehden vakituinen avustaja ja nykypäivän elämänmenoa hämmästelevä toimittaja.

Lue myös: Lemmikin ei sovi sairastua viikonloppuna – ”Avun saaminen voi tyssähtää kohtalokkaasti viikonloppuvapaisiin”

Kommentoi Facebookissa