KOLUMNI Näin alkuun on syytä todeta, että minun perhekuntani kuuluu niihin onnekkaisiin, joilla on kunnia tuntea vain hyviä ja asiansa osaavia eläintohtoreita. Rakas kissamme Ossi-Petteri on aina saanut tarvittaessa apua ja hoito on ollut ensiluokkaista. Jopa konsultaatio puhelimitse on toiminut sutjakkaasti ja muutenkin mallikkaasti.
Mutta näin onnekkaita eivät ole kaikki. Valitettavasti.
Lisäksi haluan jo tässä vaiheessa korostaa, että myös eläintohtorit ovat erehtyväisiä siinä missä me muutkin ihmiset. Erheitä sattuu ja jopa kömmähdyksiäkin, mutta siinä vaiheessa, jos toimintatyyli ja ajatusmaailma eivät tunne sanaa maalaisjärki, on pysähtymisen ja peiliin katsomisen paikka.
Tähän liittyen haluan kertoa erään tosielämän tositarinan, joka nivoutuu sarjaamme ”kun kaikki menee täysin pieleen”. Kyseessä oli eräs eteläisestä Suomesta pieneen mökkipitäjään matkannut perhe, jolla oli mukanaan muutaman kuukauden ikäinen koiranpentu.
Tämä leikkisä hulivili, Veikko nimeltään, oli eloisa ja valoisa vesseli, jolle ei pitkä automatkakaan tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Perillä Veikkoa odotti uusi ja jännittävä maailma. Olihan poika ensimmäistä kertaa mökillä, joten tutustumista riitti yllin kyllin.
Kaikki sujui alkuun mallikkaasti. Vauhtia riitti ja ruokakin maittoi, takan ääressä nautituista nokosista puhumattakaan.
Seuraava päivänä, joka sattui olemaan lauantai, elämä ei ollutkaan Veikon kohdalla enää niin mallillaan. Lelut eivät liikkuneet entiseen tapaan. Ei pyörinyt pallo eikä vinkunut kumiankka. Pikkumies oli hyvin väsynyt ja ravasi ulkona tuon tuostakin. Välillä kakka ehti tulla jo ennen ulko-ovea. Ruokakaan ei enää maittanut ja vesikuppikin pysyi koskemattomana.
Lelut eivät liikkuneet entiseen tapaan. Ei pyörinyt pallo eikä vinkunut kumiankka.
Pikku-Veikon perhe, mamma ja pappa, olivat kuitenkin kokeneita lemmikinomistajia, joten mukana kulki aina myös lemmikin lääkekaappi. Niinpä Veikolle annettiin äkilliseen ripuliin tarkoitettua lääkettä ja pidettiin huoli myös nesteytyksestä.
Iltaa kohden Veikon vointi kuitenkin huononi ja uloste muuttui veriseksi. Tässä vaiheessa ei jääty enää odottelemaan, vaan kannettiin koiranpoikanen autoon ja lähdettiin ajamaan parinkymmenen kilometrin päässä olevaan kaupunkiin ja siellä olevalle pieneläinklinikalle.
Juuri samaiselle, jota oltiin hieman aikaisemmin rummutettu suureen ääneen paikkana, joka on auki 24/7, pyhät ja arjet.
Samalla kun pappa ajoi, mamma ryhtyi soittamaan kyseisen praktiikan päivystävälle eläintohtorille. Hätä oli suuri. Soittoyritys toisensa perään ei tuottanut kuitenkaan tulosta. Numerosta ei vastattu, vaan puhelu ohjautui vastaajaan, josta lueteltiin vain litania uusia numeroita.
Aika tuntui pitkälle. Samalla, kun mamma yritti saada kiinni eläinlääkäriä, saavuttiinkin jo pieneläinklinikan pihaan.
Järkytys oli suuri, kun klinikan ovi olikin kiinni ja ovessa vain lappu, jossa ohjeistettiin soittamaan alla olevaan numeroon. Juuri sinnehän mamma oli koko ajan yrittänytkin soittaa, mutta tuloksetta.
Takana voitiin entistä huonommin. Verta tuli kummastakin päästä, joten ensin hoidettiin Veikkoa ja tämän jälkeen pappa käänsi auton keulan ja lähti ajamaan sadan kilometrin päässä olevaan naapurikaupunkiin ja siellä olevalle pieneläinklinikalle. Ainakin netin mukaan paikka oli auki.
Tällä välin hätääntynyt mamma soitti miniälleen ja tämä vastaavasti tuntemalleen eläintenhoitajalle, joka välitti vastaavasti viestin vapaata viikonloppua viettävälle työantajalleen. Tämä kerrassaan ystävällinen ja alalla pitkään toiminut tohtori soitti takaisin, vaikka oli juuri parahiksi lämmittämässä saunaa.
Veikon emäntä sai puhelimitse ensihoito-ohjeita ja kaikki mahdolliset neuvot, jotka helpottaisivat pikkuisen olotilaa ja edesauttaisivat koiranpennun saattamista nopeasti hoitoon.
Eläinlääkäri ilmoitti pahoitellen, että he eivät ota hoidettavikseen ulkopaikkakuntalaisia.
Mutta perillä tuli jälleen kylmää vettä niskaan. Praktiikka oli auki, mutta siinä vaiheessa, kun tulijalta tiedusteltiin maksuvalmiutta ja asuinpaikkakuntaa, eläinlääkäri ilmoitti pahoitellen, että he eivät ota hoidettavikseen ulkopaikkakuntalaisia.
Nuori eläinlääkäri sanoi saaneensa tällaiset ohjeet ketjun yläpäästä ja syynä oli minimiporukalla pyöritettävä viikonloppupäivystys. Aloitteleva eläinlääkäri ei omien sanojensa mukaan voinut rikkoa annettuja ohjeita. Ei vaikka peiton mutkassa oleva koiranpentu oli silmin nähden sairas ja tarvitsi pikaisesti apua.
Sen verran turisteja toki autettiin, että praktiikan vessassa sai käydä täyttämässä vesipullon. Järkyttynyt pariskunta ei voinut muuta kuin palata takaisin autolleen ja tehdä pikapäätös kotimatkasta. Ainakin kotikaupungissaan he saisivat sairaan koiravauvan hoitoon.
Matkaa kotiin oli kuitenkin reilut 300 kilometriä. Edessä olivat pitkät ja raskaat tunnit. Mamma siirtyi auton takapenkille, häkissä olevan Veikon seuraksi ja avuksi. Pieni koiravauva oli lopen uupunut. Itki vain välillä tuskaansa.
Puolimatkan jälkeen soi kuitenkin koiramamman puhelin. Luurin toisessa päässä oli tämä mökillään oleva eläintohtori. Hän kyseli Veikon vointia ja harmistui kuullessaan, että karvaista turistia ei huolitukkaan päivystykseen.
Kokenut eläintohtori ei aikaillut, vaan sanoi, että hän lähtee mökiltään ajamaan vastaanotolleen ja neuvoi nopeimman reitin pienessä maalaispitäjässä sijaitsevalle praktiikalleen. Kaikeksi onneksi kyseinen pieneläinklinikka sattui olemaan vain pienen koukkaisun takana, mutta matkaa kertyi nopeimmallakin reitillä rapiat sata kilometriä.
Kokenut eläintohtori ei aikaillut, vaan sanoi, että hän lähtee mökiltään ajamaan vastaanotolleen.
Tässä vaiheessa Veikon perheellä heräsi pieni toivon pilkahdus. Ainakin apua olisi nyt saatavilla. Myös häkissä oli hiljaista, joten pennun oletettiin nukkuvan.
Vaikka mamma vilkuilikin säännöllisesti häkin sisälle, niin vasta perillä koiraperhettä odotti suunnaton järkytys. Tämä pienen ajan suurta iloa tuottanut koiranpentu oli nukahtanut ikiuneen, pää tyynyllä ja rakas pehmonalle tassujensa välissä.
Avulias eläinlääkäri otti Veikon kuitenkin vielä hoiviinsa, tutki ja todensi pienokaisen kuolleeksi. Vaikka lopullinen kuolinsyy jäi epäselväksi, niin eläinlääkärin antaman epävirallisen lausunnon mukaan kuolemaa lienee ainakin osaltaan edesauttanut viivästynyt hoito.
Ja lopuksi on syytä vielä mainita, että tämä yksityistä eläinklinikkaa pyörittävä ja mökkiviikonloppunsa pikku-Veikon takia keskeyttänyt eläintohtori ei laskuttanut palveluksista senttiäkään.
Anne Anttila
Kirjoittaja on Päivän Lehden vakituinen avustaja ja nykypäivän elämänmenoa hämmästelevä toimittaja.
Kommentoi Facebookissa