ELÄMÄNTARINA Vajaat kolme vuosikymmentä hauturina tarjosivat Pyhäjoella varttuneelle Tuula Jukkolalle mielenkiintoisen tehtäväkentän, paljon kohtaamisia, elämän oppia ja myös kyyneleitä.
– Työ vei mennessään ja kantoi kauniilla tavalla tänne saakka. Nyt on saattokilometrit kuitenkin ajettu. Siirryin sivuun ja ryhdyin katsomaan elämää uudelta kantilta. Palasin siihen mihin aikoinani jäin, sihteeriksi vieraan palkkalistoille. Hauturin sydän on kuitenkin aina hauturin sydän, joten jaan mielelläni kokemuksia niitä tarvitseville. Rinnalla kulkeminen ei pääty ammatin vaihtoon, Tuula kiteyttää.
Yhdeksänlapsisessa maanviljelijäperheessä kasvanut Tuula sanoo aina olleensa perso työlle.
– Isossa perheessä riitti askareita, joten en ole koskaan valikoinut tekemisiäni. Kaikki työ on kelvannut, karjanhoidosta ruuanlaittoon. Ja päivääkään en ole ollut työttömänä. Sain 13-vuotiaana ensimmäisen palkkapussin, kun kävin hoitelemassa naapurin mulleja maatalouslomittajan ominaisuudessa. Voi, olihan se mahtava tunne, kun sain tutusta työstä ihan omaa rahaa, Tuula muistelee naureskellen.
Lähtö Australiaan oli lähellä
Toimelias maatilan tyttö ei jatkossakaan valikoinut työtehtäviään. Täytettyään 16 vuotta Tuula pääsi kesätöihin kirjastolle, joka aukaisi omalla tavallaan ovet myös muualle.
– Nuorena kauppakoululaisena tunsin ottavani ison loikan eteenpäin, kun pääsin baariapulaiseksi. Siellä sain todellisen kosketuspinnan asiakaspalveluun ja sen eri ilmiöihin. Shellin jälkeen jatkoin ”uraani” pankkitiskin takana, joka oli myös omalla tavallaan erittäin antoisaa aikaa. Baariapulaisena opin vuorovaikutustaitojen aakkoset ja pankkimaailmassa opin soveltamaan niitä. Jokainen työ on opettanut paljon ja vahvistanut minua myös ihmisenä.
Vuoden 1994 syksyllä Tuula joutui kuitenkin miettimään elämälleen uutta suuntaa, kun sijaisuus pankkineitinä päättyi ja myös silloiselta puolisolta loppuivat työt.
– Emme jääneet arpomaan, vaan päätimme tehdä täyskäännöksen ja muuttaa Australiaan. Päätöstä tuki maassa asuva sukulaismies. Lähtö oli menolippuja vaille valmiina, mutta peruuntui, kun emme saaneet työlupaa. Toki se siinä vaiheessa harmitti, mutta jälkeenpäin ajateltuna näin sen pitikin mennä.
Tuula ja hänen silloinen puolisonsa eivät jääneet murehtimaan peruuntunutta maasta muuttoa.
– Olimme nuoria ja idearikkaita ja jopa rohkeitakin, joten ajattelimme, että kyllä työtä tekevälle löytyy. Ja löytyihän sitä, joskin hieman eri muodossa kuin ajattelimme. Ex-mieheni siskolla oli nimittäin hautaustoimisto ja puolisoni kävi aina silloin tällöin tuuraamassa tätä. Siitä se ajatus sitten lähti. Kotikyläni oli pieni ja ilman hautaustoimistoa, joten emme jääneet tämänkään mahdollisuuden kohdalla pyörittelemään peukaloita.
Oli aika pukeutua mustiin
Tuula otti yrityksen nimiinsä ja Jarmo-puoliso tuli Tuulalle töihin.
– Kaikki lähti täysin alkeista ja todella tyhjästä. Meillä ei ollut mitään muuta kuin intoa ja lasteni isän hankkima kokemuspohja. Vuokrasimme tilat, auto ostettiin kaukaa Lapista ja Jarmo rakensi itse kaikki tarpeellisen, kuten hyllyt ja arkkutelineet. Tämän jälkeen jännitettiin, että tuleekohan meille asiakkaita.
– Kului vain muutamia päiviä, kun sisään asteli eräs mummo ja sanoi, että ”kukkalaite pitäisi saada ja mielellään komea”. Silloin tiesimme, että nyt on aika pukeutua mustiin, sillä kylä tarvitsee myös meidän palveluitamme, Tuula taustoittaa.
Työ hauturina oli Tuulalle jo alusta saakka hyvin luontaista.
– Sanotaanko näin, että olen ollut jo pikkutytöstä lähtien kiinnostunut vainajista. Muistan lapsuudestani, että aina kun oli hautajaiset, halusin nähdä vainajan. Kuolema ei ole koskaan pelottanut, ei sanana eikä myöskään todellisuutena.
”Surulle täytyy antaa tilaa ja aikaa”
Avoimuutensa ansiosta Tuula rakensi ympärilleen vahvan luottamuksen sillan. Hän ei koskaan kokenut työssään myöskään ongelmia uskottavuuden kanssa.
– Olin aikoinaan Suomen ensimmäisiä naishautureita. Nainen ruumisauton ratissa oli harvinaisuus ja monella paikkakunnalla suuri ihmetyksen aihe, mutta vastaanotto kaikkialla ja kaikissa tilanteissa oli kuitenkin hyvä. En tiedä, onko tilannetta edesauttanut kokoni vai persoonani tai molemmat, mutta tunsin aina olevani tasavertainen myös kollegoiden rinnalla.
Jokaisella hauturilla on omat toimintatavat, vaikka tehtäväkenttä on hyvin samanlainen. Tuula sanoo työnsä tärkeimpiin ominaisuuksiin lukeutuneen ihmisyyden ohella myös inhimillisyyden.
– Hauturi ei saa koskaan asettua asiakkaansa yläpuolelle eikä tehdä työtään liukuhihamaisesti. Surulle täytyy antaa tilaa ja aikaa. Kuunteleminen ja rinnalla kulkeminen ovat teoista tärkeimmät, sillä on tärkeää muistaa, että sureva ihminen on hauras ja haavoittuvainen. Meillä täytyy olla taito lohduttaa ja tukea, mutta samalla myös tahtoa neuvoa ja opastaa.
Tuula sanoo surutyön alkavan usein siinä vaiheessa, kun läheisensä menettänyt asiakas tulee valitsemaan arkkua.
– Tässä tilanteessa sanojen, tekojen ja toimintatapojen täytyy olla äärimmäisen hienotunteisia. Suru riisuu naamion ja surun takana voi olla monenlaiset kasvot. Hautureille ne kaikki ovat kuitenkin tasavertaiset ja yhtä arvokkaat. Sen rohkenen sanoa, että jos hauturin työssä ei ole tunteet mukana, niin silloin on syytä vaihtaa alaa.
Kuolema pysäyttää aina
Vuodesta 2007 lähtien Tuula jatkoi kukka- ja hautaustoimiston pitoa yksin. Tärkeinä apukäsinä olivat pari työntekijää.
– Olihan siinä työtä, muistettavaa ja uutta opittavaakin koko ajan. Toki toiminnan raameja ei tarvinnut enää uudestaan luoda, mutta kun kyseessä on sureva ihminen, niin jokainen oli kohdattava omana yksilönään. Tätä ei opita kirjoista eikä kursseilta, vaan elävästä elämästä ja kokemuksen kautta.
Pitkän linjan hauturina Tuula sanoo kokemuksen olleen paras opettaja koko ammattia ajatellen.
– Periaatteeni oli, että vain tekemällä oppii. Lisäksi olen aina luottanut itseeni ja siihen, että sydämellä tehty työ kantaa parhaimman hedelmän.
Vaikka kahteenkymmeneen kuuteen toimintavuoteen mahtui monenlaisia kohtaamisia, niin kerta toisensa jälkeen kuolema pysäytti myös kokeneen hauturin.
– Kuolema tulee aina yllätyksenä ja liian äkkiä. Pienen paikkakunnan hauturina lähes kaikki asiakkaani olivat tavalla tai toisella tuttuja. Valmistelin viimeiselle matkalle useita saman perheen jäseniä ja jopa kahdessa sukupolvessa.
– Yksi raskaimmista tehtävistä oli laittaa arkkuun kuitenkin omia läheisiä. Siinä tilanteessa, kun arkussa makaa lähisukulainen, kampaat hänen hiuksensa, laitat sukat jalkaan ja ruusun rinnan päälle, suru muuttuu todeksi ja samaistuminen surutyötä tekevään asiakkaaseen saa aivan toisenlaisen kosketuspinnan. Syvemmän ja vertaistuellisen, Tuula kertoo hiljaisena.
Kuolema riisuu kaikki turhat pois. Tämän on Tuula huomannut rinnalla kulkevan hauturin ominaisuudessa.
– Jokainen kohtaaminen on omanlaisena opetustarina. Kuolema on opettanut arvostamaan elämää ja näkemään arjen tavallisuuden aivan uudessa valossa. Henkilökohtaisesti en mieti menneisyyttä, en murehdi tulevaa vaan elän tiukasti tässä hetkessä.
Yksinäisen hautaustestamentti
Tuulan työnkuvaan kuului myös valmistella vainaja hänen viimeiselle matkalleen.
– Kaikki tämä tapahtuu vainajaa kunnioittaen. Jos vainajalla on esimerkiksi hautaustestamentti, toimimme täysin sen mukaisesti. Muussa tapauksessa viimeinen matka toteutetaan omaisten toiveiden mukaan.
Hautaustestamentti puoltaa Tuulan mukaan paikkaansa ja selkeyttää toimintoja erityisesti silloin, jos vainajalla ei ole omaisia.
– Testamentin ohella tehdään myös hautaussuunnitelma, johon yksilöidään tarkemmin erilaiset palvelut ja tuotteet. Esimerkiksi vainajan vaatetus on juuri tällainen. Perinteisen tavan mukaan vainajan päälle puetaan puuvillaiset tai pellavaiset, valkoiset sukat ja paita. Nykypäivänä on mahdollista pukea vainaja myös hänen omiin vaatteisiinsa. Minä olen pukenut heitä yöpaitoihin, hää- ja juhlapukuihin, verkkareihin ja jopa metsästysasuihin. Vainajalle halutaan usein laittaa jalkaan myös itsekudotut villasukat, Tuula kertoo.
Arkkuun laitetaan paljon myös erilaisia muistoja.
– Monelle mummolle olen laittanut tämän lempinallen kainaloon ja pehmolelu on lähtenyt viimeiselle matkalle mukaan myös nuoremmilla vainajilla. Myös piirustukset, kirjeet ja enkelit ovat yleisiä arkkuun sijoitettavia muistoja. Eräälle onnettomuudessa menehtyneelle nuorukaiselle laitoin arkkuun jopa jääkiekkovarusteet.
Tuulan mukaan hautajaiskäytäntö on kokenut vuosikymmenten saatossa myös muutoksia.
– Yleiset hautajaiset ovat väistymässä ja tilalle ovat tulleet niin sanotut hiljaiset eli kutsuihin perustuvat tilaisuudet. Muutoksen suurimpia syitä ovat perhekokojen pienentyminen. Muutokset näkyvät myös arkuissa, uurnissa sekä kukkalaitteissa.
Perinteisten puu- ja kangasarkkujen rinnalle ovat tulleet erilaiset pellava-arkut. Myös värejä on tullut lisää, samoin kuin erilaisia kuviointeja. Suosituimmat kuvioinnit ovat joutsen ja rantamaisema.
– Seppeleiden tilalle ovat tulleet erilaiset kukkalaitteet, joissa näkyy ja saa näkyä myös oma muotokielensä. Yksi suosituimmista on sydämen muotoinen kukkalaite. Erikoisin vastaavasti on moottoripyörän rengasta kuvaava kukkalaite, jonka työstäminen vaati hieman tarkempaa tutustumista myös itse renkaaseen.
Yksinäinen vainaja
Hauturin työssä korostuu myös ihmisten yksinäisyys. Ilmiö ei ole enää kaupungin ongelma, vaan yksinäisyys näkyy myös maaseudulla.
– On todella surullista saattaa vainaja hänen viimeiselle matkalleen ilman ainuttakaan läheistä. Monella yksinäisellä ei ole edes ystäviä, joten pienilukuinen saattoväki koostuu täysin vieraista. Jopa kantajat ovat vainajalle tuntemattomia.
Tuula sanoo yksinäisten vainajien kohdalla laajentaneensa hauturin tehtäväkenttää, jotta viimeisestä matkasta tulisi mahdollisimman arvokas ja lämminhenkinen.
– Hiljennyin, kosketin kevyesti arkun pintaa ja toivotin hyvää matkaa. Lisäksi olen toiminut kantajana, pitänyt saattohartauksia, lukenut haudan äärellä runoja ja laulanut. Kaikkea olen tehnyt ja kaiken olen tehnyt puhtaasta sydämestä. Tuntuu todella pahalle, että ihmisellä ei ole viimeisellä matkallaan yhtään tuttua saattajaa.
Tuulan mukaan myös pula arkunkantajista on vuosien saatossa lisääntynyt.
– Onneksi monilla seurakunnilla on vapaaehtoisia arkunkantajia ja myös Lions Clubeilla on tarjota kantoapua tarvittaessa.
- Haastattelu on julkaistu aikaisemmin Meidän Suomi -lehdessä
Kommentoi Facebookissa