Lapsettomuus on veteraanille edelleen arka aihe – ”Monet itkut on itketty”

Nuori täydennysmies Viljo Ruotsala määrättiin tehtäviin, joissa tarvittiin myös äärimmäisen hyviä hermoja.

Nuori täydennysmies Viljo Ruotsala määrättiin tehtäviin, joissa tarvittiin myös äärimmäisen hyviä hermoja. (Kuva Anne Anttila)

Viljo Ruotsalan suurin haave oli tulla isäksi, mutta kohtalo päätti kuitenkin toisin.

SUOMI 100 Kalastus, lumityöt ja virikkeellinen juttuseura ovat kemijärveläisen Viljo Ruotsalan, 91, resepti onnelliseen arkeen. Sotaveteraani Ruotsala asuu edelleen omassa, omin käsin rakennetussa kodissaan.

– Viimeiset 12 vuotta olen asunut yksin. Vaimon kuoltua mietin hetken, että jäänkö vai lähdenkö. Suuresta surusta huolimatta päätin kuitenkin jäädä. Näin jälkeenpäin ajateltuna ratkaisu oli täysin oikea. Luonteeni tuntien en olisi viihtynyt pienessä rivitalonpätkässä, sillä haluan ympärilleni tilaa ja rauhaa, veteraani Ruotsala luonnehtii.

Seitsemänlapsisessa pienviljelijäperheessä varttunut Viljo Ruotsala kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan hyvin kasvattavaksi.

– Vaikka leipää oli niukasti, niin lapsuudenkodissani vallitsi kuitenkin arjen tasapaino. Rakkautta oli aina enemmän kuin rahaa. Elämän harmonia näkyi muun muassa siinä, että vaikka työtä oli paljon, niin vanhemmilla oli aikaa myös lapsille, Viljo Ruotsala taustoittaa.

Savotat ja navettatyöt tulivat tutuksi myös kovaksi työmieheksi kasvaneelle Viljolle. Voimaa ja sitkeyttä tarvittiin myös siinä vaiheessa, kun Ruotsalan perheen nuorimies sai kutsun palvelukseen.

– Äiti pakkasi reppuun ruisleipää, voita ja kutomansa villasukat. Isä ojensi minulle puukon ja pyysi tuomaan sen ehjänä takaisin. Jäähyväiset olivat lämpimät, mutta onneksi ei lopulliset, Kemijärven veteraani muistelee.

Yöt marssittiin, päivät levättiin

Äkkilähtö kohti tuntematonta alkoi tammikuussa 1943. Matka oli pitkä, sillä Viljo tovereineen matkasi Karhumäen ja Äänisen kautta kohti Koikarissa sijaitsevaa täydennyskeskusta.

– Astuimme junaan hiljaisissa tunnelmissa. Vain ryypyn ottaneet pitivät ääntä. Etsin härkävaunusta sopivan paikan ja ryhdyin syömään eväitä. Siinä vaiheessa tajuntaani iski ensimmäisen kerran pelko. Viimeiset 70 kilometriä istuimme auton lavalla. Olimme hiustupsua myöten jäässä, sillä pakkasta oli parhaimmillaan reilut 30 astetta ja lämmityksestä ei tietoakaan.

Muutaman kuukauden koulutuksen jälkeen täydennysmiehet olivat valmiina rintamapalvelukseen.

– Saimme käskyn siirtyä suoraan Vuosalmelle, joten edessä oli parinsadan kilometrin jalkamarssi. Eteneminen ei ollut helppoa, sillä samaan aikaan sattuivat nyt myös kovat helteet, Ruotsala kertoo.

Leskeksi jäätyään Viljo Ruotsala halusi jatkaa elämäänsä itse rakentamassaan kodissa. – Muistot ovat kuin juuria, joita on vaikea repiä irti, veteraani sanoo.
Leskeksi jäätyään Viljo Ruotsala halusi jatkaa elämäänsä itse rakentamassaan kodissa. – Muistot ovat kuin juuria, joita on vaikea repiä irti, veteraani sanoo. (Kuva Anne Anttila)

Kuumuus ja raskaat kantamukset pistivät miehet koville, vaikka marssitahti oli verkkainen.

– Miehiä tipahteli jo alkumatkasta. Muutimme etenemistä siten, että yöt marssittiin ja päivät levähdettiin. Tämä helpotti hieman, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Eteen tuli uudet ongelmat, kun aloimme kärsiä jalkoihin tulleista rakoista.

Täydennysmies Ruotsalakin muistaa edelleen sen tuskan, kun jalat olivat kauttaaltaan täynnä peukalonpään kokoisia rakkoja. Jokainen askel tuntui kuin hiilihangon sivallus.

”Kaverit luulivat kaatuneen”

Vuosalmella marssin uuvuttamat täydennysmiehet joutuivat kuitenkin heti tositoimiin. Myös pikakiväärimiehen apulaisena toimineen Viljon kohdalla tulikaste oli unohtumaton.

– Tulimme linjaan viiden aikaan aamuyöllä. Ehdimme reput heittää selästä, kun vihollinen hyökkäsi. Keskitys oli aivan jumalaton. Muistan vain sen, että käsivarressa tuntui pieni nirhaisu ja sen jälkeen pimeni.

Herättyään Vilho koki järkyttävän yllätyksen.

– Olin ollut tajuttomana lähes puoli vuorokautta. Makasin pienessä mättään kolossa ja ihmettelin olinpaikkaani. En uskaltanut nostaa päätäni, sillä viereltä kuului venäjänkielistä keskustelua. Olin vain muutaman metrin päässä vihollisesta, Ruotsala kuvailee.

Ruotsalalla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin piilotella näreikön suojissa ja odotella vihollisen poistumista.

– Tunnit kuluivat hitaasti. Siinä vaiheessa, kun puhe lakkasi, nostin varovaisesti päätäni ja hämmästyin. Olin jäänyt täysin yksin. En havainnut vihollista, mutta en nähnyt myöskään yhtään asetoveriani.

Ruotsala teki nopean päätöksen ja lähti ryömimään varovaisesti taaksepäin. Ruotsala sanoo ryömineensä parin kilometrin verran päätään nostamatta.

– Vaiston ja hyvän onnen ansiosta pääsin kuitenkin omien luo. Tutuista aseveljistä ei ollut kuitenkaan mitään tietoa. Ei edes siinä vaiheessa, kun minut siirrettiin joukkosidontapaikan kautta kenttäsairaalaan ja sitä kautta Savonlinnan sotasairaalaan.

Myöhemmässä vaiheessa Ruotsala sai tietää, että lähimmät joukkuetoverit olivat luulleet asetoverinsa kaatuneen.

– Minulle myös kerrottiin, että keskitys oli niin kova, ettei kenelläkään ollut mahdollisuutta palata takaisin tarkistamaan tilannetta. Uskon tämän.

Aavemaisia partioreissuja

Sotasairaalasta Ruotsala palasi takaisin Kannakselle, jossa hän joutui suoraan partiotehtäviin. Vapaaehtoisista koostuva viiden miehen ryhmä oli Vilhon mukaan nuori, mutta vahva.

– Meitä yhdisti myös pelottomuus. Ja sitä myös tarvittiin, sillä teimme jopa viiden päivän pituisia tiedusteluretkiä linjojen taakse. Vihollinen oli usein vain kuuloetäisyyden päässä, joten yritimme liikkua ääneti ja aavemaisesti, veteraani Ruotsala luonnehtii.

Rohkeutta tarvittiin myös Lapin sodassa, jossa Ruotsalan mukaan punnittiin myös suomalaissotilaan sitkeys.

– Komppaniassamme oli enää vain 40 miestä jäljellä, sillä vanhimmat pääsivät siviiliin. Tällä porukalla lähdimme kuitenkin ”saattelemaan” saksalaisia kohti Norjaa.

Reissusta tuli Viljon mukaan kuitenkin odotettua raskaampi, kun ensin loppui ruoka ja sen jälkeen tulivat muut vaikeudet.

– Etenimme polkupyörillä kohti Karigasniemeä, mutta matkanteko oli hidasta jatkuvien miinavaarojen ja korjaustöiden takia. Saksalaiset polttivat mennessään kaikki mahdollisen, silloista lähtien. Lopuksi he miinoittivat tiet ja teiden varret. Välillä oli pyörääkin kannettava ja edettävä jalkapatikassa pitkin metsiä. Olemattomalla ruoalla ja täiden syötävänä eteneminen muuttui tuskien taipaleeksi.

Viljo Ruotsala on kiitollinen avioliitostaan, jossa rakkaus oli lapsettomuudesta huolimatta vahva.
Viljo Ruotsala on kiitollinen avioliitostaan, jossa rakkaus oli lapsettomuudesta huolimatta vahva. (Kuva Anne Anttila)

Myrkytettyä lihaa

Tyhjät eväsreput ja kurnivat vatsat pistivät Viljon komppanian etsimään ruokaa myös mahdottomista olosuhteista. Vaikka yleensä heikosta ruoasta aiheutunut pahoinvointi ei poikia pelottanut, niin kerran koko komppania sairastui pilaantuneen muonan seurauksena.

– Löysimme Ivalosta saksalaisten jättämän lihavaraston. Se oli nälkäisille pojille monessakin mielessä taivaallinen kokemus, sillä lihaa oli paljon, mutta se oli myrkytettyä. Ahmimisen seurauksena makasimme kaksi päivää valtavan vatsataudin kourissa.

Selviydyttyään komppania jatkoi matkaansa Karigasniemelle, josta he saivat lähes saman tien käskyn palata takaisin.

– Siinä vaiheessa tuli ajateltua pari rumaa sanaa. Mutta käsky oli käsky. Lähdimme hiihtämällä takaisin. Matkaa oli 400 kilometriä ja talvi näytti pahimmat puolensa. Etenimme keskimäärin 50 kilometrin päivävauhtia. Välillä vähemmänkin, sillä huonokuntoisia suksia oli välillä myös korjattava.

Ivalon korkeudella Viljon porukka pysähtyi viettämään joulua.

– Löysimme polttamatta jääneen talon ja lämmitimme joulusaunan. Olihan se hieno tunne, kun olimme olleet viikkoja peseytymättä ja saimme vihdoinkin kopistella suurimmat täit pois, Viljo muistelee hymyillen.

Paluumatkaan sisältyy myös tapahtuma, jota Kemijärven veteraani on muistellut läpi vuosikymmenten.

– Rovaniemelle päästyämme saimme puhtaat vaatteet. Olimme niin onnellisia, että päätimme valkoisten alusvaatteiden kunniaksi järjestää juhlatanssit. Löysimme matkan varrelta erään koulun ja salista pianon. Poikamiehinä pistimme kutsun kiertämään ja pian oli talo täynnä tyttöjä. Ja niinhän siinä kävi, että tanssimme koko yön, sotaveteraani Ruotsala paljastaa naureskellen.

Lapsettomuus arka aihe

Siviiliin päästyään korpraali Viljo Ruotsala sanoo ensi töikseen hiljentyneen kotinsa raunioiden äärelle ja itkeneen.

– Näky oli lohduton, sillä vain riihi oli säästetty. Edessä oli valtava jälleenrakennustyö. Haasteita riitti, sillä rakennustarvikkeista oli kova pula. Keräsimme raunioista kaiken mahdollisen, nauloista lähtien ja käytimme ne uudelleen.

Hakkuutyömailla kunnostautunut Viljo meni naimisiin vasta 50-luvulla.

– En ehtinyt aikaisemmin. Hankin rahaa ja kodin ennen emäntää ja näin oli hyvä. Lapsia emme valitettavasti saaneet, joten arki täyttyi työstä ja harrastuksista.

Lapsettomuus oli Viljolle ja hänen vaimolleen aihe, josta ei liiemmälti kuitenkaan keskusteltu.

– Kohtaloa vastaan oli turha taistella, mutta monet itkut on lapsettomuuden takia itketty. Olisin niin kovasti halunnut isäksi. Varsinkin nyt, kun asun yksin, olisi hienoa, jos ympärillä olisi perhe; lapsia, lapsenlapsia, miniät, vävyt ja paljon huolehtivia käsiä, Viljo Ruotsala luonnehtii hiljaisena.

Ruotsala on rakentanut ympärilleen kuitenkin arjen, jonka turvallisuudesta vastaavat myös naapurissa asuvat sukulaiset.

– Ilman veljenpoikiani elo olisi epävakaampaa, joten heidän ansiostaan voin katsella olohuoneen ikkunasta tuttua maisemaa ja odotella kesää, jolloin pääsen taas kalaan, veteraani iloitsee.

Kommentoi Facebookissa