ELOKUVAT Anja Snellmanin (ent. Kauranen) omaelämäkerralliseen romaaniin pohjautuva Syysprinssi on monella tapaa ajankohtainen produktio. Kirjan julkaisusta on nimittäin tullut kuluneeksi pyöreät 20 vuotta, Snellman itse viettää 35-vuotistaiteilijajuhlaansa eikä leffan syksyinen kuvastokaan eroa paljoa ympärillämme vallitsevasta todellisuudesta.
Kyseessä on New Yorkin Tisch School of the Arts -elokuvakoulussa oppinsa saaneen Alli Haapasalon ensimmäinen kokopitkä ohjaus ja käsikirjoitus. Siinä missä lähdeteos perustui lähes peittelemättömästi Snellmanin sekä hänen nuoruudenrakkautensa Harri Sirolan vaiherikkaaseen suhteeseen, Haapasalo kehittää elokuvasovituksessaan hahmoja tietoisesti etäämmäs tosielämän esikuvista.
Tarina keskittyy kahteen ennakkoluulottomaan taiteilijasieluun, jotka löytävät toisensa 1980-luvun alun Helsingissä. Rohkeat kirjailijanalut Inka (Laura Birn) sekä Juhana (Lauri Tilkanen) heittäytyvät estottoman intohimon vietäviksi, suhteeseen jonka ”voi kokea vain kerran elämässään”. Pariskunnan pitkään jatkuva alkuhuuma saa kuitenkin voimasuhteiden muuttumisen myötä murheellisen käänteen.
Syysprinssi tempaa heti ensiminuuteilta mukaansa. On vaikeaa vastustaa kahdella Jussi-patsaalla palkitun Rauno Ronkaisen komeaa kuvaustyyliä, yhdistettynä Anne Tolkkisen taitavaan äänisuunnitteluun ja Glenn Patschan tyylitajuiseen sävellystyöhön. Suupielet venyvät hymyyn viimeistään Joy Divisionin kaikujen paukkuessa elokuvateatterin äänentoistosta.
Ensiminuuttien jälkeen punk-liike – jonka kuvittelin ennakkomarkkinoinnin perusteella olevan isommassa osassa – ja sen mahdollistamat sivuhahmot jäävät tyystin paitsioon. Molemmat pääosanesittäjät kannattelevat tarinaa sen sijaan vakuuttavasti, etenkin Laura Birnin luontevuutta on suorastaan ilo seurata. Birn ei turhaan esiinny kansainvälisissä tuotannoissa (The Ones Below, A Walk Among the Tombstones) – ero alkuaikojen roolisuorituksiin on huimaava.
Samalla kun Syysprinssi-Juhanan mielialat heittelevät, tuntuu myös elokuva menettävän tasapainonsa ennen kaunista loppuaan. Pidän kuitenkin Haapasalon ratkaisusta antaa leffan loppupuolella eräänlainen puolustuspuheenvuoro Tilkasen esittämälle nimikkohahmolle. Hulluuden partaaltakin voi löytyä totuuden siemeniä.
Kommentoi Facebookissa