SUOMI 100 Vauhdikkaasti liikkuva simolaisnainen rientää jään peittämällä pihamaalla kohti kahvilaa, nousee ketterästi portaat ja huikkaa henkilökunnalle iloisen tervehdyksen.
Sisällä Päivi Komulainen-Vuoti, 54, vilkaisee nopeasti proteesiaan ja hymyilee.
– Täytyy tarkistaa, että jalka pysyy vauhdissa mukana. Joskus on nimittäin käynyt niinkin, että tikku on jäänyt välille, katkennut tai napsahtanut sijoiltaan. Näihin tilanteisiin olen varautunut parilla varajalalla, joista toinen kulkee aina mukana – jopa saunailloissa, Päivi paljastaa naureskellen.
Päivi kääräisee farkun lahjettaan ja paljastaa esiin iloisesti tuunatun proteesin.
– Annan vamman näkyä. Pienistä alkuyskähtelyistä huolimatta olen oppinut elämään erilaisuuteni kanssa. Proteesi on osa minua ja olen hyväksynyt sen. Samaa toivon myös kohtalotovereiltani, Päivi muotoilee hymyillen.
Erikoinen onnettomuus
Viiden poikalapsen äiti kertoo avoimesti myös vammaan johtaneesta onnettomuudesta. Tapahtumakaruselli sai alkunsa vuoden 1980 toukokuun 21. päivänä.
– Olimme lähdössä luokkaretkelle ja vilkas kun olin, kiiruhdin varaamaan paikkoja paikalle kaartavasta linja-autosta. Epähuomiossa ajauduin kuitenkin liian lähelle liikkuvaa ajoneuvoa ja oikea jalkani jäi bussin eturenkaan alle. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten aluksi tajunnut koko tilannetta. Huusin vain kavereille, että pyytävät kuljettajaa siirtämään auton pois jalkani päältä, Päivi taustoittaa.
Järkytys ja kymmeniä vuosia kestänyt kipukaruselli alkoi siinä vaiheessa, kun kenkää irrotettiin.
– Ihmettelimme, miksei amputaatiota suoritettu heti, sillä jalka oli täysin murskaantunut. Kärsin valtavista kivuista ja elin vuosia kipupiikkien varassa, Päivi kuvailee.
1990-luvun alkumetreillä osa jalkaterästä kuitenkin amputoitiin, mutta elämä ”pallojalkana” osoittautui yrityksistä huolimatta erittäin hankalaksi.
– Myös kivut jatkuivat, joten loput jalkaterästä katkaistiin vuoden -94 joulukuussa. Samoihin aikoihin myös poikani sairastui syöpään, joten siinä vaiheessa kohtalo tuntui antavan täyslaidallisen. Pidimme kuitenkin perhepalaverin, jossa päätimme selviytyä ja näin myös tapahtui.
Elämänarvot uusiksi
Amputaation jälkeen Päivi sai proteesin ja arki uusine rutiineineen pyörähti nopeasti käyntiin. Vaikka ensimmäiset pari vuotta etenivät sumussa ja taustalla vaani myös pieni kapinahenki, niin huoli sairaasta lapsesta oli kuitenkin murheista suurin.
– Elämänarvot menivät kerralla uuteen järjestykseen ja tämä jono ei ole vieläkään muuttunut, Päivi kertaa.
Lapsi tervehtyi ja siinä sivussa Päivi huomasi astuneensa myös itse kantavalle maaperälle. Hän hyväksyi itsensä ja uuden peilikuvan.
– Tein selväksi, että mennyt mikä mennyt ja proteesi on osa minua. Tämä päätös aukaisi portit myös rohkeudelle. Enää en piilottele rautajalkaani. Päinvastoin. Ryhdyin jopa tuunaamaan tikkuani. Välillä proteesini hehkuu erätunnelmissa ja kesäksi ompelen tikulleni sievän kukkamekon, Päivi paljastaa naureskellen.
Monien roolien nainen
Rohkealla elämänasenteellaan Päivi on raivannut tiensä ylös, ulos ja takaisin radalle. Teatterin terapeuttinen vaikutus nosti hänet aikoinaan jaloilleen ja ensiesiintyminen ilotalon iloisena johtajattarena pyyhkäisi kerralla karheimmatkin ennakkoluulot.
– Täytyy myöntää, että esiintyminen varsin näyttävässä roolissa oli yksi tärkeimmistä askeleista peilikuvani eheyttämiseen. Huomasin näyttämöllä, ettei vammaisuuteni ole este täysipainoiseen elämään. Madamen rooli sai minut kerralla koukkuun, Päivi veistelee naureskellen.
Reilun 20 vuoden ajan Päivi on tehnyt teatteria puolitosissaan eri puolilla Pohjois-Pohjanmaata ja Meri-Lappia. Roolit sen sijaan ovat vaihdelleet ilotalon emännästä shamaaniin, joskin mielenkiintoisin esiintyminen lienee kuitenkin Lordin Dark floors -elokuvan ruumiin roolissa.
– Kuolleen näytteleminen on erittäin vaikeaa. Vuorosanojen sijaan täytyy opetella eleetöntä liikkumattomuutta. Ruumiin rooli oli todella haastava ja tuntui muutaman viikon ajan jopa vartalossa, Päivi myöntää naureskellen.
Asennekasvatusta teatterin avulla
Sosiaaliseksi monitoiminaiseksi osoittautuva Päivi sanoo rakastavansa näyttelemistä, mutta myös ohjaaminen saa naisen innostumaan.
– Ihanaa saada näytelmiin niin sanotusti oma peukalonjälki. Lisäksi tykkään ravistella ennakkoluuloja ja rikkoa rajoja, joten ohjauksissani on usein ripaus hyvällä maulla maustettua vammaisuutta. Teatteri on hyvä ja yksi parhaimmista keinoista tuoda esiin erilaisuutta ja sen kohtaamista. Näytän esimerkkiä ja annan tuunatun tikkuni vilkkua.
Vuosien varrella Päivi on tehnyt näkyvää yhteistyötä muun muassa edesmenneen Leo Lastumäen kanssa.
– Ohjasimme yhdessä kuuluisan Putkinotkon. Leksan kaltaiset taiteilijat ovat harvassa. Hän oli suuri ihanteeni ja oppi-isä, jonka neuvoja pidän suuressa arvossa. Leo opetti muun muassa vaikuttamisen taidon näytelmän keinoin.
Omien kokemustensa innoittamana Päivi sanoo keskittyvänsä tulevaisuudessa entistä enemmän suvaitsevaisuuskasvatukseen. Suhtautuminen erilaisuuteen vaihtelee, joten asenteissa on edelleen parantamisen varaa.
– On todella surullista huomata, että pahimmat asennevammat löytyvät niin sanotuilta terveiltä ja aikuisilta ihmisiltä. Lapset ja nuoret kohtaavat yleensä erilaisuuden uteliaan ymmärtäväisesti, Päivi tietää kertoa.
Vaikka asenteiden oikominen ei ole helppoa, niin Päivi toivoo teatterin toimivan asiaa edistävänä vauhdittajana.
– Haaveenani on perustaa erityisryhmille oma näytelmäkerho. Tällä tavoin sanoma tasavertaisuuden puolesta vahvistuisi ja samalla myös teatterimaailma saisi uutta ja erilaista sisältöä, Päivi suunnittelee toiveikkaana.
Rajoja rikkova prätkätyttö
Vaikka Päiviä kohdanneesta onnettomuudesta ja sen seurauksista on kulunut aikaa, niin yhä edelleen ajoittaiset aavesäryt muistuttavat tapahtumista.
– Menee kuitenkin aikoja, etten muista koko proteesin olemassaoloa. Tällaiset tilanteet saattavat joskus päättyä nolosti. Muutaman kerran on tikku jäänyt kauppakärryjen väliin, lähtenyt karatepotkujen saattelemana alta tai lentänyt rokkaamisen seurauksena seinään, Päivi kuvailee naureskellen.
Arjen sattumuksista huolimatta Päivi ei ole kuitenkaan rajoittanut värikästä harrastustoimintaansa.
– En ole joutunut luopumaan mistään. Olen ajanut moottoripyörällä ja koiravaljakolla. Lisäksi tanssin, marjastan ja hulluttelen siinä missä muutkin. Olen erittäin elämännälkäinen ja avoin uusille haasteille.
Viimeisen kahden vuoden sisällä Päivi on joutunut jälleen kerran aloittamaan elämänsä puhtaalta pöydältä. Vastoinkäymisten aalto pyyhkäisi perheeseen kovalla voimalla, kun Päivin 19-vuotias poika sairastui vuoden 2015 lopulla kivessyöpään.
Poika tervehtyi, mutta kului vain hetki, kun perhettä kohtasi uusi tragedia. Tällä kertaa syöpädiagnoosin sai Päivi.
– Kohtusyöpäni leikattiin vuoden 2016 elokuussa. Toipuminen on mennyt kuitenkin odotusten mukaan ja tällä hetkellä kaikki on hyvin.
Viimeiseen kahteen vuoteen mahtuu niin paljon jännitteitä, kuolemanpelkoa ja epävarmuutta, että nyt Päivi on kiitollinen vuorokauden jokaisesta sekunnista.
– Aamulla kiitän heräämisestä ja illalla ihanasta päivästä.
Kommentoi Facebookissa