UUDET KIRJAT Kirja on suosittu äitienpäivälahja ja kevään kirjamyynnin tärkeä etappi on äitienpäivän alusviikko, johon mennessä valtaosa kevään teoksista on saatu uunista ulos. Kirjojen moninaisuutta tarvitaan, sillä makuja on yhtä monia kuin on äitejäkin.
Joitakin melko varmoja arvauksia suosituimmista lahjakirjoista voi toki esittää. Aikaisemmilta vuosilta tiedetään, että ainakin historiallisen ajankuvauksen ja fiktion yhdistäminen miellyttää monia äitejä. Tänäkin vuonna toivekirjojen kärkipäähän kiilaavat epäilemättä Enni Mustosen romaani Taiteilijan vaimo (Otava), joka jatkaa Suomen kulttuurihistoriaan koukuttavaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa.
Samoin Suomen historiasta taustaa kolmiodraamalleen ammentaa Kristiina Vuori uusimmassa romaanissaan Elinan surma (Tammi). Taitava historiallisten epookkien luoja on myös kirjailija Pirjo Tuominen, jonka viimeisin romaani Villit vedet (Tammi) vie lukijansa parkkialus Nikolain kannelle vuoteen 1839 ja Venäjän Tyynenmeren kuohuvaan meri-imperiumiin.
Mutta entäpä, jos haluaa löytää äidille jotain yllättävämpää? Seuraavassa pari vinkkiä sekä kaunokirjallisuuden että tietokirjojen saralta.
Kukkahattuakin kannattaa välillä tuulettaa, silloin sopii kuunnella Vihaisen lesken vimmaista sanan säilää. Sovinnainen kiiltokuvamummo passitetaan satukirjaan heti romaanin alkuluvussa, jossa yli seitsemänkymppisten railakas ravintolabiletys on kuorrutettu runsailla kirosanoilla ja anteliaalla alkoholitarjonnalla. Eläkeikäisten lihamarkkinoilla otetaan hetkestä kiinni ja eletään kuin viimeistä päivää.
Minna Lindgrenin suosittu Ehtoolehto-trilogia jo totutti lukijansa kuuntelemaan suoraa puhetta tekopyhästä ja holhoavasta suhtautumisesta vanhuksiin ja viljeli lähes mustaa huumoria yhteiskunnan vanhuspalvelujen kustannuksella. Vihainen leski sen kun nostaa kierroksia ja osoittaa, että myös seitsemänkymppiseltä onnistuu ruma puhe ja huono käytös, jos älyä ja vireyttä uhataan lääkityksellä tai lepositeillä kuten näissä yksilensiylikäenpesän-tyyppisissä tehopalvelulaitoksissa.
Vihaisen lesken tärkein agenda on saada yhteiskunta ja ympäristö näkemään, että vanhakin ihminen on ihan täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, jonka ihmisarvo ei ole riippuvainen muisti- tai liikuntatestien tuloksista. Ikävältä tuntuu myös huomata vihaisen lesken tavoin miten varallisuudesta tulee elämän loppupäässä entistä tärkeämpää. Rahalla voi toki helpottaa elämäänsä monin tavoin, mutta toisaalta sitä työuran aikana kerättyä rahaa ovat kärkkymässä monet ahnaat kädet sekä yhteiskunnan että perijöidenkin suunnalta.
Parasta onkin pitää nuppinsa kunnossa, vaikka vihaisen lesken tavoin välillä kiroa päräyttämällä ja ystävien kanssa viinipullo tyhjentämällä, jos se auttaa pysymään rehellisenä ainakin itselleen ja samalla estää vaipumasta eläväksi kuolleeksi kulissimaailmaan. Lopulta vihaisen lesken kiroilu kuitenkin laantuu ja mielenharmonia löytyy. Mikäpä muu sen saakaan aikaan kuin – rakkaus. Lukija kiittää ja kohentaa kukkahattuaan.
Anne Tylerin Äkäpussia ei voi olla rakastamatta!
Päähenkilölleen Tyler on luonut niin vahvan ja persoonallisen karisman, että hänen uskotukseen lukija halajaa. Yhtälailla hurmaavat muutkin romaanin moniulotteiset ihmishahmot, arjessa kömpelö tiedemiesisä, hemmoteltu pissispikkusisko ja kulmikkaan oloinen, mutta lempeän ymmärryksen ja rautaisen huumorintajun omaava puolalaistutkija. Tämän perhekunnan tunnistaa välittömästi todellisiksi ihmisiksi, jotkut hyvinkin läheisiksi.
Romaani aloittaa kustantaja Johnny Knigan kahdeksan romaanin Shakespeare-sarjan, jossa tunnetut nykykirjailijat versioivat Shakespearen näytelmistä uusia romaanitulkintojaan.
Ihastella täytyy Anne Tylerin avausta, jossa ei ole kerrassaan mitään klassikkopönötykseen viittaavaa, ja silti sieltä Shakespearensa lukenut löytää samoja teemoja vallankäytöstä, miehen ja naisen roolileikeistä sekä huumorin ja rakkauden vapahduttamaa elämän tarkoituksen pohdintaa. Tästä oivallisesta sarjasta voi jo ensimmäisen osan perusteella onnitella kustantajaa!
Etelä-Ranskassa asuva suomalainen Helena Liikanen-Renger on perustanut perheen ranskalaisen miehen kanssa ja kartoittaa nyt kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen suomalaisen ja ranskalaisen parisuhteen yhtäläisyyksiä ja eroja kirjassaan Mon amour, ranskalaisen parisuhteen jäljillä.
Yhtäläistä on ainakin molemmissa kulttuureissa onnellisen parisuhteen merkityksen tunnustaminen, joskin siihen panostetaan hieman eri tavoin. Ehkä merkittävin ero löytyy lastenkasvatuksen kohdalta, ”perheen perustanut pariskunta on kuin maa, jonka ympärillä lapset pyörivät kuin kuut”, eikä siis toisinpäin, tiivistää Mon amour -kirja ranskalaisen opin, joka korostaa vanhempien kahdenkeskistä aikaa enemmän kuin meillä Suomessa on tapana.
Toisaalta voiko kummankaan maan tapoja yleistää pätevästi, enää kun ei löydy Suomestakaan sellaista yhtenäiskulttuuria, jonka voisi sanoa kattavan koko väestön. Helena Liikanen-Renger tiedostaa yleistämisen vaaran ja huomauttaa vain tarjoilevansa kurkistuksia ranskalaiseen parisuhteeseen oman kokemuksensa ja muutamien esimerkkien avulla.
Ilkikurisesti hymyillen Liikanen-Renger käy läpi yleisiä käsityksiä ranskalaisen miehen kohteliaisuudesta, ranskan kielen romanttisuudesta tai tavasta kantaa naiselleen kukkia, jonka kirjoittaja huomauttaakin kyselyjen mukaan jopa lisäävän naisen halua rakastella miehensä kanssa. Mikä vinkkinä mainittakoon!
Ehkä kuumin stereotypia on ranskalainen tapa ylläpitää useampaa suhdetta samaan aikaan, syrjähyppyjen katsotaan kuuluvan lähestulkoon ranskalaismiesten oikeuksiin. Kyselyissä ranskalaisista miehistä joka toinen myöntää pettäneensä ja naisistakin jo kolmannes.
Kirjassa haastateltu ranskalainen asiantuntija kuitenkin korostaa uskottomuuden olevan Ranskassakin tabu, vaikka ranskalaiset näkevätkin muita eurooppalaisia luontevammin ekstrasuhteiden olevan osa elämää. Mutta ranskalainenkaan ei halua syrjäsuhteellaan hajottaa avioliittoaan, vaan etsii enemmänkin happihyppelyä arjesta. Tarve uskottomuudelle herää, jos varsinaisesta parisuhteesta puuttuu jotain oleellista.
Suomalaiset puolestaan suhtautuvat uskottomuuteen hyvin kielteisesti ja Liikanen-Rengerin lainaaman Väestöliiton tutkijan mukaan Suomessa parisuhteen nähdään liittyvän oleellisesti onnellisuuteen, arvostamme puolisoissa hyvin paljon luotettavuutta ja uskollisuutta.
Mon amour -kirjan esimerkit tosin puhuvat aika kirkkaasti sen puolesta, etteivät ranskalaisetkaan syrjähypyt tee ainakaan kaikkia osapuolia onnelliseksi. Sen sijaan yhteinen unelma kaikille tuntuu olevan parisuhde, jossa ei tarvitse elää valheessa, vaan voi olla avoimesti itsensä ja tulla rakastetuksi.
Helena Liikanen-Rengerin parisuhdekirja on ranskalaisen tyylikäs ja suomalaisen käytännöllinen. Mielenkiintoisesti se saa lukijan helposti pohtimaan asioita oman parisuhteensa näkökulmasta ja soveltuu erinomaisesti ääneen luettavaksi vaikka oman kullan kainalossa.
Monarkian muruset on formaatiltaan tiiviisti koottu kaunis kirja, kuin korea konvehtirasia, joka auttaa pahimmankin laatuisen kuningaskunta-addiktin ahmimiskohtaukseen. Teos tarjoaa sopivan mittaisia herkkupaloja kruunupäiden historiaa ja triviaa, paitsi tutuista Euroopan kuningaskunnista myös monarkkeja Aasiasta ja Afrikasta, sheikkejä ja emiirejä arabimaista.
Kirjailijat Kaisa Haatanen ja enteellisen nimen omaava Sanna-Mari Hovi ovat sukeltaneet syvälle kuninkaallisten akvaarioon ja kertovat meille kruunupäistä kaiken mitä suinkin haluamme heistä tietää, ehkä vähän enemmänkin. Kuten Thaimaan nykyisestä kuninkaasta, miten hän prinssiaikoinaan myönsi puudelilleen ilmavoimien komentajan arvonimen ja teetti Foo Foo -hauvalle myös asianmukaisen univormun mitaleineen.
Kuninkaallisista koirista mainittakoon kirjasta vielä pohjoismaisempi esimerkki, joka kuvastaa skandinaavisten hovien käytännöllisempää otetta arjesta ja tasa-arvoisempaa suhdetta kansalaisiin. Norjan kruununprinssi Haakonin puolison, railakkaasta nuoruudestaan tunnetun Mette-Maritin koirat, labradoodlet Milly Kakao ja pentunsa Muffins karkasivat hiihtoretkellä omille teilleen. Mette-Marit pyysi Instagramissa kansalaisten apua, ja kun koirat löytyivät, uutista peukutti yli kymmenentuhatta norjalaista. Edistyksellisimmät kuninkaalliset taitavat siis myös jo somekielen.
Vaan kyllä meillä tasavaltaisessa Suomessakin myydään aikakaus- ja iltapäivälehtiä laittamalla säännöllisin väliajoin kuninkaallisia kanteen poseeraamaan. Monarkian muruset -teoksen kirjoittajat ruokkivat samaa tarvettamme tirkistellä kuningashuoneisiin ja tarjoilevat meheviä juoruja, ”tiesitkö tämän” -listoja ja kruununperimysjärjestystä selvittäviä sukupuita, joiden kera sivumennen sanoen uppoutuu yhä syvemmälle hovien satumaiseen maailmaan.
Kirjan hauskimpia oivalluksia on marginaaleihin kirjoitetut tekijöiden kommentit. Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi ilmaisevat näissä lyhyissä huudahduksissa omia tunteitaan, ollen välillä myötätuntoisia, välillä vähemmän ihastuneita, joskus suorastaan pisteliäitä.
Kirjoittajat tulevat lukijan viereen seuraamaan lukemisen edistymistä ja kertovat omat mielipiteensä. Ehkäpä he aiheellisestikin huomauttavat alkuluvussa, etteivät halua olla ilkeitä vaan tahtovat hyvää, mutta haluavat silti olla rehellisiä. Tyyli tuo mieleen brittiläiset tv-dokumentit, joissa kertojan ääni paitsi toimii objektiivisena ”lukijana” myös kommentoi välillä ikäänkuin kulmiaan kohotellen tapahtumia.
Monarkian muruset -kirjan eittämätön ansio on, että knoppitietoa kuninkaallisista hotkimalla lukija tulee samalla saaneeksi kuningaskuntien kulttuurihistoriasta yleissivistävän kylvetyksen. Esimerkiksi tasa-arvon kivikkoinen tie tulee tutuksi seuraamalla miten Euroopan monarkioissa on pikkuhiljaa siirrytty tasa-arvoisempaan perimysjärjestykseen, jossa mies- ja naispuoliset perijät ovat samassa asemassa.
Haatanen ja Hovi kertovat tasa-arvoisen perimysjärjestyksen olevan voimassa Belgiassa, Tanskassa, Alankomaissa, Norjassa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Luxemburgissa. Euroopassakin on siis vielä muutamia maita, joissa kuninkaallisilla feministeillä riittää töitä, muun maailman kuningaskunnista puhumattakaan.
Lue myös: Kirjat sen kertovat – kevät tulee kuntoillen ja siivoten, mutta myös herkutellen ja aivoja ajatellen
Kommentoi Facebookissa