ELÄMÄNTARINA Sieviläinen Marja-Leena Vähäsalo alias Hetsu, 70, huikkaa iloisen tervehdyksen ja halaa.
– Tervetuloa matalaan majaamme! Kuten huomaat, koti on tehty mittojeni mukaan, mutta mies on iso ja komea, Hetsu esittelee naureskellen.
Myös autot näyttelevät 116-senttisen Vähäsalon elämässä isoa roolia, sillä ilman kumirattaita Marja-Leenan sosiaalinen sirkus olisi ollut hänen omien sanojensa mukaan kuolettavan tylsää.
– Elämäni kolme johtotähteä muodostuvat A-kirjaimista. Ensin tuli auto, sitten asunto ja kolmanneksi rakas puolisoni Aulis, Hetsu listaa onnellisena.
Unohtaa ei sovi myöskään jaloissa pyörivää Eetua, joka tietää olevansa perheen arvokkain jalokivi.
Marja-Leenan elämänpolku on pitänyt sisällään niin kantoja kuin kivikoitakin, sillä ihmisten suvaitsevaisuus ei ole aina ollut parhaimmasta päästä.
– Olin jo lapsena paikkakunnan kummajainen, jota tultiin ihan naapurikunnista saakka ihmettelemään.
Lyhytkasvuisuus luokiteltiin vielä 1940-luvulla harvinaisuuksiin ja näin ollen myös tieto oli vähäistä. Onneksi oli olemassa Arvo Ylppö.
– Vaikka tutkimukset ja hoidot maksettiin omasta pussista, niin Ylpön ansiosta minutkin saatiin nostettua ihmisten kirjoihin, Hetsu taustoittaa.
”Opin pitämään puoliani”
Pikkuruisesta varrestaan huolimatta Marja-Leenasta kasvoi sisukas likka.
– Olin kova kiroilemaan ja tapellakin osasin. Osallistuin kykyjeni mukaan myös kotitöihin, mutta epämieluisista tehtävistä yritin livistää pienuuteeni vedoten.
Aina ei venkurointi kuitenkaan onnistunut, sillä Hetsun isä valmensi tyttärestään hauskoilla menetelmillä toimeliaan ihmisen.
– Esimerkiksi kerran marmatin siivoustöiden keskellä liian pitkästä harjanvarresta. Isä otti luudan, napsautti varren poikki ja niin pääsivät hommat jatkumaan, Hetsu muistelee naureskellen.
Marja-Leenan sinnikkyys palkittiin myös koulutiellä, jonne Vähäsalon pikkulikkaa ei olisi alkumetreillä edes huolittu. Koulun johtokunta oli kaikessa viisaudessaan päättänyt, ettei lyhytkasvuinen sovellu normaaliin kansakouluun.
– Isän ansiosta pääsin koeajalle ja koulutusprojektistani vastasi koko perhe. Äiti kuljetti ja muut kannustivat. Kotijoukkojen tuki oli kullanarvoista, mutta myös myötämielisten opettajieni ansiosta ”koeaika” kesti päättötodistukseen saakka, Marja-Leena muistelee kiitollisena.
Vaikka kansakoulun läpäiseminen nostatti pikku-Hetsun itsetuntoa, niin murrosiän kynnyksellä Vähäsalon perheessä koettiin kuitenkin suurta tunteiden vuoristorataa. Räiskähtelyiltäkään ei vältytty.
– Halusin olla nätti, koreilla sievillä vaatteilla ja olla ennen kaikkea samanlainen kuin muut. Tahto ei kuitenkaan auttanut. Ihastukset lipuivat sivun suun ja sain nököttää karkeloissa seinäruusuna ja toivoa ihmettä. Kapinoin täysillä peilikuvaani vastaan, sillä en halunnut jäädä yksin, Hetsu kuvailee elämänsä synkintä ajanjaksoa.
Oman elämänsä uudisraivaaja
Murrosiän vellovassa aallokossa Marja-Leena yritti kohentaa itsetuntoaan haaveilemalla laulajan urasta. Hän ihannoi Katri Helenaa ja halusi olla hänenlaisensa laulaja.
– Ura artistina loppui kuitenkin ennen kuin ehti edes alkaa. Harjoittelin muutaman kerran kyläbändin kanssa, mutta loppupeleissä rohkeus petti. Pelkäsin nousta lavalle ja kohdata ihmisten reaktiot. Ajattelin, että kaikki tulevat katsomaan vain laulavaa ”kääpiötä”.
Päästyään pahimman ylitse Marja-Leena näki peilikuvastaan kuitenkin uuden ja entistä vahvemman ihmisen.
– Pääsin sopuun minäkuvani kanssa. Päätin olla rohkeasti oma itseni ja kääntää erilaisuuden vahvuudekseni. Ajattelin, että ei pärjääminen ole sidottu sentteihin vaan siihen, millainen ihminen löytyy senttien sisäpuolelta.
Tämän johtoajatuksen voimalla Hetsu ryhtyi oman elämänsä uudisraivaajaksi.
– Työsarka ei ole ollut helppo. Päinvastoin. Olen joutunut tekemään lujasti töitä saadakseni tasavertaista kohtelua ja tullakseni hyväksytyksi. Välillä on isketty päätä Sievin petäjään, itketty katkeria kyyneleitä ja todistettu kerta toisensa jälkeen, että ei pituus ole ihmisyyden mittari, Marja-Leena luonnehtii.
Itsetuntoa kohotti entisestään myös ajokortti, mutta sen saaminen ei ollut kuitenkaan läpihuutojuttu.
– Ei todellakaan! Vaikka tahtotila oli kohdillaan, niin en kelvannut autokouluun. Syynä oli, tai ainakin niin minulle kerrottiin, että ajo-opetukseen ei ollut saatavilla sopivaa autoa.
”Minä ja liikenneministeri Tarjanne”
Marja-Leena halusi kuitenkin ratin taakse, joten saamastaan kohtelusta sisuuntuneena hän marssi silloisen liikenneministeri Pekka Tarjanteen puheille.
– Ministeri Tarjanne oli mukava mies. Hän kuunteli huoleni ja kohteli tasavertaisesti. Pekka Tarjanne ehdotti, että hankkisin oman auton ja asennuttaisin siihen tarvittavat ajohallintalaitteet.
Ajatus oli loistava ja iloa täydensi entisestään myös se, että idea omasta autosta otettiin myös kotijoukkojen keskuudessa hyvin vastaan. Auto ei ollut vielä 60-luvulla kuitenkaan jokatytön saatavilla, joten Marja-Leena tunsi olevansa todella etuoikeutettu ikiomasta, vekselillä ostetusta 2 000 markan Angliastaan.
– Autokoulua kävi käytännössä kuitenkin koko perhe, lähisukulaisia myöten. Yksi rakensi ja asensi Angliaan tarvittavat ajohallintalaitteet, osa kuljetti ajotunneilla ja loput pitivät monin eri tavoin huolen siitä, että kaasujalka pysyy mahdollisimman keveänä. Rehellisesti sanottuna koko suku oli hälytystilassa ja auttamassa unelmani toteuttamisessa.
Saatuaan ajokortin Marja-Leenaa ei pidätellyt enää mikään eikä kukaan. Samalla hän oli myös rohkea tien näyttäjä, sillä tiettävästi Marja-Leena oli aikoinaan Suomen ensimmäinen lyhytkasvuinen naisautoilija.
– Herätin ratin takaa niin hämmennystä, kummastusta kuin hiljaista ihailuakin. Ensimmäinen reaktio oli kuitenkin se, että ajan kaikki kyläläiset kumoon. Onneksi tältä kauhulta kuitenkin vältyttiin. Kerran olen käynyt ojassa ja sakko napsahtanut kahdesti, joten syntilista autoilijana on onnekseni todella pieni.
Autoileva kassaneiti
Marja-Leena sanoo ajaneensa elämänsä aikana lähes miljoona kilometriä.
– Jos en väärin muista, niin 14 autoa olen ajanut uudesta hyväksi käytetyksi ja parhaimpina vuosina rullasin yli 30 000 kilometriä. Nykyään ajokilometrit jäävät alle kahteenkymmeneen tuhanteen. Syynä ei ole kuitenkaan kiinnostuksen hiipuminen, vaan terveydelliset rajoitteet. Lukuisia kertoja leikattu selkä sekä hermoratavaurio eivät mahdollista enää pitkiä ajomatkoja.
Auto on näytellyt kuitenkin suurta roolia myös Marja-Leenan itsenäistymisen polulla.
– Kun mieli on avoin ja sielu kaipaa villiä vapautta, niin ratin takana ei kysellä senttien perään.
Hetsu tietää mistä puhuu, sillä Anglian myötä hän sanoo aikoinaan kasvattaneensa myös sosiaalista verkostoaan.
– Voi sitä nuoruutta! Autolla liikkuminen oli luokiteltavissa elämäntapaan. Vauhdikkaimpina vuosina olin tuttu näky nuorten kokoontumisajoissa. Maakunta tuli tutuksi, sillä rattaat pyörivät ristiin rastiin eri puolilla Keski-Pohjanmaata. Parkkia pidettiin milloin missäkin, joten ei siinä moottori ehtinyt paljon kylmetä, Hetsu paljastaa naureskellen.
Marja-Leena tarvitsi autoa myös työmatkoihinsa.
– Rikoin näyttävästi rajoja, sillä toimin lähes 20 vuoden ajan lähikaupan kassaneitinä. Se oli hienoa ja opettavaista aikaa. Olin tavattoman ylpeä, että sain vuoteen -94 saakka pukea ylleni myyjän virkapuvun. Tunsin itseni tasavertaiseksi työntekijäksi.
Sieviläinen rakkaustarina
Esimerkillisen toimintatyylinsä lisäksi Marja-Leena tunnetaan myös avoimuudestaan ja ennen kaikkea siitä, että hän pystyy puhumaan myös arjen nurjimmista puolista.
– Lyhytkasvuisena olen joutunut, mutta samalla myös oppinut taistelemaan oikeuksistani. Jopa rakkauden eteen olen joutunut tekemään paljon työtä, sillä kaikilla ei ollut sydäntä nähdä vammojen taakse.
Hetsun ja Aulis Kaljusen rakkaustarina on kuitenkin vertaansa vailla ja kertomisen arvoinen. Maakuntaa ravistellut love story sai alkunsa 1970-luvun puolivälissä.
– Tapasin Auliksen tutulla parkkipaikalla, tein aloitteen ja pyysin häntä ajelulle. Siitä lähtien on ajeltu yhdessä, niin myötä- kuin vastamäetkin.
Ystävyydestä alkanut rakkaustarina ei ollut kuitenkaan kaikkien mieleen.
– Päälleni oli istutettu vahva vanhanpiian sinetti. Niinpä seurusteluamme paheksuttiin ja siitä yritettiin tehdä jopa likaista. Lokaa tuli kaikista ilmansuunnista, mutta rakkaus kesti, pariskunta muistelee.
”Mielikuvitus kannattelee pitkälle”
Vaikka Hetsun ja Auliksen rakkaustarinasta pyrittiin tekemään sieviläistä versiosta TV-sarjasta Kauniit ja rohkeat, niin maalaiskylän skandaalinhakuinen saippuasarja päätyi kuitenkin parhaalla mahdollisella tavalla.
– Näytimme epäilijöille närhen kellot. Rakensimme vuonna -87 unelmiemme hirsitalon ja ryhdyimme viettämään normaalia perhe-elämää. Lapsia ei siunaantunut, mutta silmäterän roolissa tassuttelee uljas perhoskoira Eetu II. Olemme onnellinen ja toisiamme täydentävä kolmikko, Marja-Leena summaa kiitollisena.
Elämä lyhytkasvuisena on Marja-Leenan mukaan taitolaji, joka vaatii määrätietoisuuden lisäksi myös hurttia huumoria.
– Elämme isojen maailmassa. Vaikka tasavertaisuudesta puhutaan paljon, niin teot kulkevat kuitenkin jälkijunassa. Yhä edelleen on asioita ja palvelumuotoja, joissa ei ole aina otettu huomioon meitä lyhytkasvuisia. Hyvänä esimerkkinä ovat pankki- ja tankkausautomaatit. Jakkara on pidettävä mukana, jos meinaa saada rahaa seinästä ja autonsa tankattua, Hetsu lohkaisee.
Marja-Leena on oppinut kuitenkin pärjäämään.
– Sisu ja hyvä mielikuvitus kannattelevat pitkälle. Lisäksi järjenkäyttö ja avun pyytäminen ovat sallittua. Erilaisuus on antanut tahtoa selvitä.
Lue myös: Seppo menetti räjähdyksessä kätensä ja näkönsä – ”En anna rajoitteiden hallita elämääni”
Kommentoi Facebookissa