ELÄMÄNTARINA Kapean metsäautotien päässä eteeni avautuu hyvin hoidettu pihapiiri rakennuksineen. On puuliiteriä, puuseetä ja punamultaista pintaa. Näkymä on kuin aikakaudelta, jolloin lehmät lypsettiin käsin, emännät käyttivät esiliinaa ja tallin perällä kopisteli talon ylpeys, riuskarunkoinen työhevonen.
Tuvan portailla tulijaa odottaa samanlaisiin t-paitoihin sonnustautunut isäntäpari. Näky on kieltämättä komea ja jopa juhlallinen, sillä vaatimaton aviopari on kahminut tahoillaan sadoittain voimanoston arvokisavoittoja.
– Tervetuloa rauhan kehtoon! Tänne eivät ulotu maailman murheet eivätkä arjen haaksirikot. Näissä ympyröissä ihmisen on hyvä olla, Eila ja Veli Kumpuniemi luonnehtivat tyytyväisenä.
Ranuan rajamailla, sopivasti kaukana kaikesta sijaitseva maalaismiljöö toimii nykyään Eilan, 76 ja Velin, 83, vapaa-ajanviettopaikkana.
– Kesät vietämme täällä ja kyllä sitä talvellakin on käytävä hiljaisuutta kuuntelemassa. Ei maalainen saappaistaan luovu ja ei varsinkaan nyt, kun tie tuo pihaan saakka.
Eilalla ja Velillä on takanaan 57 yhteistä vuotta. Tai oikeastaan 61, sillä pariskunta tapasi toisensa Eilan ollessa vielä rippikoulussa.
– Voi että! Muistan niin hyvin, kun tapasimme Velin kanssa ensimmäistä kertaa. Karautin hevosella ohitse, sanoin ”päivää” ja jatkoin matkaa. Olin 15, mutta ymmärsin kuitenkin komeuden päälle. Ne leveät hartiat ja hyvä ryhti jäivät niin mieleeni, Eila paljastaa naureskellen.
Naapurikylän iloinen hevostyttö jäi myös Kumpuniemen talon kasvattipojan ajatuksiin.
– Sitä kohtaamista ei voi unohtaa. Joukossa oli ihastuksen sekaista hämmästystä, kun näin Eilan ohjastavan hevosta. Siinä olisi moni isäntäihminenkin jäänyt hopealle. Sen verran varmaa oli meno. Ja olihan Eila vielä niin mukavan näköinenkin, joten siinä oli tyttö, jota ei voinut unohtaa, Veli hymähtää muistoissaan.
Tiettömän taipaleen takana
Vaikka Eila ja Veli ihailivat toisiaan, niin yhteinen arki alkoi vasta myöhemmin.
– Jätin tytön kolmeksi vuodeksi kasvamaan, mutta pidin kuitenkin huolen, että saan Eilan omakseni. Ottajia olisi nimittäin riittänyt, Veli veistelee.
Eilan täyttäessä kahdeksantoista, Veli lunasti lupauksensa ja kihlasi tytön.
– Muutaman kerran pyöräilin navettatöiden välissä tyttäriin, mutta 60 kilometriä mutkin vei sen verran aikaa, että kävin tuumasta toimeen. Kihlat vaihdettiin elokuussa ja lokakuussa menimme vihille. Olihan siinä kylän akoilla juorun aihetta, sillä luulivat pakkotilanteeksi. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä ensimmäinen lapsi syntyi vasta reilun vuoden kuluttua papin aamenesta, Veli kertoo hymyillen.
Isäntä on aina ollut emännän mukaan sanojensa mittainen mies. Se mikä on luvattu, on myös pidetty.
– Muistan niin elävästi, kun Velin kasvatti-isä vannotti, ettei taloon sitten tuoda huuliaan maalaavia punakynsiä. Ja myös tämä lupaus on pidetty; kertaakaan en ole kynsiäni maalannut, en punaiseksi enkä muunkaan väriseksi, Eila kehuu naureskellen.
Vaikka Kumpuniemen perheessä on aina riittänyt rakkautta, niin ei korvessa eläminen, tiettömän taipaleen takana kuitenkaan helppoa ollut.
– Päinvastoin. Työtä oli paljon ja kaikki tehtiin käsin. Mutta ei sitä valitettu, ei osattu eikä edes haluttu. Tyydyimme siihen mitä saimme ja olimme onnellisia siitä.
Isäntä savotoilla, emäntä kotitilalla
Karjatilan ruuhkavuodet nivoutuvat 1950-luvulta 70-luvun alkuun. Parhaimmillaan navetassa oli seitsemän lehmää ja muutama parsirivi nuorkarjaa. Lisämarkkoja arjen pyörittämiseen haettiin metsätöistä.
– Toistakymmentä vuotta kuljin savotoissa ja parina talvena ajoin tukkeja myös Venäjällä. Se oli kovaa työtä. Puut olivat isoja ja kaikki tehtiin käsipelillä – kaadoista karsimiseen ja ei niiden nostamisessakaan käytetty konevoimaa. Olihan se hurjaa hommaa, mutta tulipahan ainakin opittua monipuolinen nostotekniikka, Veli kertaa.
Isännän kulkiessa savottatyömailla, kotiaskareista vastasi emäntä.
– Se oli sanomattakin selvää, että hoidan lapset, huushollin ja karjan. Navettatyöt olivat jo lapsuudenkodista tuttua puuhaa, joten en arkaillut tarttua kyntöauraan enkä myöskään talikkoon.
Oman haasteensa arkiaskareisiin toi kuitenkin tilan syrjäinen sijainti.
– Tänne ei ollut tietä, vain kinttupolku, joten maitokin rahdattiin autotien varteen veneellä. Se oli monivaiheista ja aikaa vievää työtä, sillä 50 litran tonkka ei ollut kevyt liikuteltava. Lisäksi jouduin aina menomatkalla soutamaan vastavirtaan ja uittoaikana väistelemään puita. Ja rannalle päästyäni tonkka oli raahattava vielä jyrkänteen päälle sekä nostettava lavalle. Tämä toistui päivästä toiseen, joskin talvella rahtaus tapahtui hevosella.
Veli antaa vaimolleen ison tunnustuksen, sillä moni nainen ei olisi suoriutunut raakaa voimaa vaativista työtehtävistä.
– Välillä hirvitti, että kuinka se emäntä pärjää siellä korvessa kaiken työmäärän kanssa. Mutta pärjäsihän Eila, sillä pienestä tytöstä paljastui ajan myötä määrätietoinen ja voimakas nainen. Olen tavattoman ylpeä vaimostani.
Tonkkarallin tulosta
Vaikka Eila ja Veli viihtyivät maatöissä, niin elämä tiettömän tien takana kävi ajan myötä entistä vaikeammaksi. Elettiin vuotta 1972, kun isäntäpari teki raskaan, mutta arkea helpottavan päätöksen.
– Luovuimme tilanpidosta ja muutimme keveämmän elämän ääreen Ranuan kirkonkylälle. Isäntä pääsi koulun vahtimestariksi ja minä aloitin työt keittiöapulaisena. Olihan se alussa outoa, kun työpäivät olivat vain ”muutaman” tunnin pituisia ja vapaa-aikaa tuntui olevan aivan yllin kyllin, Eila muistelee naureskellen.
Vapaa-aika ei merkinnyt Kumpuniemen pariskunnan kohdalla kuitenkaan toimettomuutta, sillä Veli innostui uudemman kerran voimanostosta. Ja myöhemmin salille asteli myös Eila.
– Emäntä kävi salilla kuitenkin salaa. Ei puhunut innostuksestaan mitään. Harjoitteli vain ja hyvin harjoittelikin, sillä Eila nosti vuoden -82 ensimmäisissä kisoissaan komeasti SM-pronssia, Veli kehuu vaimoaan.
Veli tietää mistä puhuu, sillä hän itse innostui voimanostosta jo 1970-luvun alkumetreillä.
– Vuonna -71 voimanostosta tuli virallinen kilpailulaji ja kolme vuotta myöhemmin kiskoin maastavedon ensimmäisen Suomenmestaruuden. Moni ihmetteli, että miten penskoja vahtiva mies voi vetää kylmiltään 373 kiloa. En kertonut pohjakuntoni taustoista.
Eli siitä, että Veli oli seitsemänvuotiaasta saakka urheillut, vetänyt leukoja, hiihtänyt kilometrejä 50 kilon jauhosäkki olalla ja tehnyt lopuksi vuosikymmeniä raskasta työtä. Myös Eila liputtaa hyvän pohjakunnon nimiin.
– Kyllähän niiden maitotonkkien nostelu loi hyvän pohjan harjoitteluun ja antoi vauhtia koko lajiin. Sata kiloa nousi kylmiltään, vaikka ukot hieman vinoilivatkin, että mitä tuollainen ”pikkutyttö” tekee isojen joukossa. Uhittelivat jättävänsä koko lajin, jos alan salilla ihan säännöllisesti pyörimään. Mutta kuljinpa kuitenkin ja ei ne ukotkaan malttaneet pysyä poissa, Eila veistelee hyväntuulisena.
Ranuan teräspariskunta
Eila ja Veli ovat tiettävästi ainoa pariskunta maailmassa, joita yhdistää rakkaus voimanostoon.
– Lähes 40 vuotta olemme harjoitelleet ja kilpailleet yhdessä. Myös valmennuspuoli on hoitunut kahden kauppana eli emäntä on neuvonut minua ja minä emäntää. Sen voin kokemuksesta sanoa, että emännällä on erittäin tarkka silmä nostovirheille, Veli kehuu vilpittömästi.
Ja ei Ranuan teräspari ole maailmaa ihan turhaan kiertänyt. Velillä on takanaan reilut 200 henkilökohtaista kisaa ja myös Eila on lähes samoilla luvuilla.
– Yli kahdessakymmenessä maassa olemme käyneet ja Suomeakin on kierretty ristiin rastiin. Palkintoja on satamäärin ja kokemusta vielä enemmän. Huikein kausi sijoittuu kuitenkin vuoteen 2002, jolloin toimme Argentiinan MM-kisoista yhteensä kahdeksan kultaa. Voitimme kumpikin kaikki lajit.
Eila sen sijaan napsi vuonna 2015 kaiken kaikkiaan 17 kultamitalia. Velillä on lisäksi edelleen hallussaan voimanoston epävirallinen Euroopan ennätys 373 kiloa 90-kiloisten sarjassa. Myös Eila on tehnyt maastavedon ME-tuloksen 125 kiloa 52-kiloisten sarjassa.
Vaikka lajin arvostus on valitettavan olematon, niin itse harrastajalta voimanosto vaatii huippu-urheilijan kurinalaisuutta.
– Eipä tässä viinan ja tupakan kanssa ole tullut rällättyä. Myös säännöllinen ruokailu ja riittävä liikunta kuuluvat itse laadittuun harjoituskuvioon. Tanko nousee parhaiten oikealla ruisleivällä, rasvattomalla piimällä ja kunnon poronkäristyksellä. Ja leivän päälle tietenkin oikeaa voita. Porkkanapäivällisillä on turha lähteä areenalle, Kumpuniemet muistuttavat.
Konstit painonpudotukseen
Ennen kisoja kilpailijat kuitenkin punnitaan ja tällöin viisarin on oltava tarkalleen kisapainossa. Pariskunta Kumpuniemi on keksinyt keinot myös pikaiseen painonpudotukseen.
Eila sanoo puoli kiloa lähtevän kevyesti liikunnalla, kuumalla suihkulla ja vaatteet päällä nukkumisella. Veli sen sijaan vannoo saunan nimiin ja viimeiset grammat puristetaan yleensä vielä sylkemällä.
– Kerran nipistin 200 grammaa parin tunnin sisällä purkkaa jauhamalla ja syljeskellen. Aikoinaan saimme pudottaa painoa myös nesteenpoistotableteilla. Yhdellä pillerillä lähti helposti 800 grammaa, mutta doping-testien myötä keino kuitenkin kiellettiin, sillä tabletti harhautti testejä.
Tällä hetkellä Eila jatkaa oman ikäluokkansa sarjassa kilpailemista yksin, sillä Veli lopetti aktiiviuransa vuonna 2014.
– Sanotaanko näin, että siirryin toisenlaisiin tehtäviin. Nykyään olen emännän virallinen apupoika ja lompakko, sillä toimenkuvaani kuuluu niin henkinen tuki kuin rahoittajan roolikin, Veli luonnehtii naureskellen.
Kumpuniemen isännällä riittää myös uudessa tehtävässään työsarkaa, sillä Eila innostui kolme vuotta sitten myös painonnostosta.
– Voitonnälkä on kummassakin voimailulajissa kova. Painonnosto on vielä lähtökuopissaan, mutta eiköhän se rauta nouse siinäkin vielä mitalijahdin malliin, Eila pohtii toiveikkaana.
Lue myös: Metsuri-Jaakko on ajanut loppuun 75 moottorisahaa – eikä ole ollut päivääkään poissa töistä
Kommentoi Facebookissa