KIRJAT Jostain syystä juuri suomenruotsalaiset kirjailijat ylläpitävät meillä hienostunutta omaelämäkerrallista esseistikirjallisuutta, jossa oppineesti, mutta viihdyttävällä tavalla käsitellään asioita arjen askareista suuriin filosofisiin kysymyksiin. Usein sellaisella onnistuneella tavalla, joka vetää lukijankin pohtimaan mielipiteitään, Merete Mazzarellan ohella voi ottaa käteensä vaikkapa Yrsa Steniuksen tai Märta Tikkasen kirjan ja huomata päässeensä innostavaan ja ajatuksia liikkeelle saavaan seuraan.
Mazzarellan uusin kirja Elämän tarkoitus (Tammi) on myös juuri tällainen ”ystäväkirja”, joka tarjoaa lukijalle seuraa, kun haluaa miettiä sellaisia suuria asioita kuten mitä elämän merkityksellisyys tarkoittaa, miten maailmankuvamme vaikuttaa ymmärrykseemme entä sattuma, kohtalo tai valinnat. Tapetille nostetaan myös jo aiemmissakin kirjoissa puhuttuja asioita kuten pahuus, anteeksianto, suru ja myötätunto. Ylipäänsä mistä hyvä elämä muodostuu, tällä kertaa vain keskitytään työn ja rakkauden asemesta muihin teemoihin.
Mazzarella myöntää kysymyksen elämän tarkoituksesta saattavan vaikuttaa puberteettiselta, mutta hieman ilkikurisesti letkauttaa olevansa niin vanha, ettei anna sen haitata.
”Jumala on kuollut, Marx on kuollut, enkä minäkään voi kovin hyvin.”
Ylläolevan seinäkirjoituksen voi tulkita nykyihmisen hämmennykseksi, kun maailmankuvat ympärillämme romahtavat. Se saa Mazzarellan pohtimaan mikä aika olisi ollut maailmankuvaltaan onnellisinta. Hän päätyy 1800-luvun loppupuoliskon Eurooppaan, jolloin Jumala on menettänyt jo merkitystään, muttei kuollut, Marx on olemassa, muttei vielä käynyt vaaralliseksi ja Euroopassa vallitsi enimmäkseen rauha. Tulevaisuusoptimismi on suurta, samoin usko tieteeseen, yleissivistykseen ja kansanvalistukseen. Tieteen ja tekniikan nopea kehitys antoi pontta toiveille, että ihmiskunta pystyy ratkaisemaan ongelmansa seuraavan sadan vuoden aikana.
Kehitysusko ja tulevaisuusoptimismi ovat tulleet ja menneet. Tilalla on ainakin globalisaatio, maailman maat ovat taloudellisesti ja poliittisesti riippuvaisempia toisistaan kuin ennen. Etäisyydet ja aika ovat kutistuneet, tiivistyneet, kuten Mazzarella huomauttaa. Silti kaikilla ei ole likimainkaan samoja mahdollisuuksia luoda merkitystä elämäänsä.
”Tarvitaan myös ympäristö, yhteys, yhteiskunta, joka mahdollistaa sen.”
Mazzarella kertoo Guardianissa olleesta reportaasista nuoresta muslimimies Amer Deghayesista, joka on elänyt suurimman osan elämästään Englannin Brightonissa. Viisitoistavuotiaana hän sai mainetta kirjoittamallaan ja ohjaamallaan näytelmällä Don´t Judge Me, jossa käsiteltiin satiirisesti brittiläisen sensaatiolehdistön luomaa stereotyyppistä kuvaa nuorista muslimeista. Ameria ja hänen kolmea veljeään kiusattiin koulussa, ympäristössä viljeltiin iskulauseita kuten ”muslimit hirteen” ja kotona oli turvatonta, paitsi rasistisen ilkivallan vuoksi, myös koska kaltoinkohdeltu isä kuritti puolestaan omia poikiaan.
Amerin haave toimittajan urasta ei toteutunut, veljistä tuli ongelmanuoria ja vähitellen kaikki radikalisoituivat. Poikien setä oli joutunut istumaan pitkään Guantánamon vankileirillä ennen kuin oli pystynyt todistamaan syyttömyytensä. Poikien luottamus länsimaihin ja etenkin Yhdysvaltoihin oli nolla ja kun länsimaat eivät puuttuneet tilanteeseen Syyrian presidentin al-Assadin käytettyä kemiallisia aseita omaa kansaansa vastaan, kukin poika vuorollaan matkusti Syyriaan, Amer vuonna 2013.
Guardianin toimittajan saadessa Ameriin yhteyden vuonna 2016 hänen veljensä ovat kuolleet, nuorin vain seitsemäntoistavuotiaana. Amer sanoo tuntevansa itsensä vapaaksi jätettyään maallistuneen yhteiskunnan materialismin ja sieluttomuuden ja oli liittynyt Assadia vastaan taistelevaan radikaaliin järjestöön.
”Tunnen tekeväni jotain arvokasta ja tärkeää verrattuna siihen, jos olisin Brightonissa ja eläisin normaalia elämää, tekisin normaalia työtä. Minä kyselin aina itseltäni, mikä oli elämän tarkoitus.”
Mazzarella toteaa hänen odottavan saavansa kuolla marttyyrikuoleman ja kysyy, voiko häntä siitä tuomita?
Kirjan loppupuolella Mazzarella muistuttaa jihadistien väkivaltaideologian olevan hirveän pelottavaa ja sen pelottavan myös muslimien enemmistöä. Hän varoittaa, ettemme saa pettää tätä enemmistöä ja antaa periksi islamofobialle, joka vain pelaa jihadistien pussiin. Sitten hän jälleen tekee vaikean kysymyksen oman kulttuurimme innostavuudesta ja ihmettelee mihin liittymistä me voimme tarjota nuorille?
”Kulutusyhteisöön, jalkapalloseuraan vaiko Facebookiin?”
Hän penää mitä ovat ne ”uudet, luovat ideat”, joita joku asiantuntija oli sanonut tarvittavan kotouttamisessa.
”Myötätunto ei ole pelkästään näkemistä vaan sitä että näkee jotain, mitä ei ole nähnyt aikaisemmin.”
Kirjassa pohditaan myös myötätuntoa ja sen merkitystä ihmisyyden kokemuksessa. Mazzarella lainaa George Orwellia, joka on kuvannut Espanjan sisällissotaa käsittelevässä kirjoituksessaan viholliseksi käsitetyn ihmisen tunnistamista omaksi lähimmäiseksi kaikessa haavoittuvuudessaan ja naurettavuudessaan. Orwell sanoo menneensä ampumaan fasisteja, mutta hetkellä, jolloin viholliselta putoaa vyön myötä myös housut, hän tunnistaa miehen selvästi samanlaiseksi ihmiseksi kuin itsekin on.
Mazzarella tekee tutuksi myös joitakin vähemmälle huomiolle jääneitä käsitteitä, joista yksi on serendipisyys, kykyä tehdä sattuman ohjaamia, odottamattomia löytöjä. Hän kirjoittaa kirjassaan Havaijilla asuvasta kasvitieteilijästä, ”jolla on kyky löytää uusia lajeja eksymällä viidakkoon, astumalla ulos tietonsa piiristä, antamalla kokemuksen kasvaa tietämystään suuremmaksi, valitsemalla todellisuus suunnitelman sijasta”.
Monet keksinnöt ovat syntyneet tätä kautta, kun on uskallettu jättää vakiintuneet käsitykset huomiotta. Mazzarella kertoo kotoisan esimerkin, jossa hän etsiessään jotain tiettyä kirjaa tai kohtaa kirjasta, huomaakin löytävänsä jotain ihan muuta kiinnostavaa. Tällaista juuri on lukea Mereta Mazzarellan Elämän tarkoitus -kirjaakin, siitä löytää oikeastaan enemmän kaikkea muuta kuin vastauksen otsikon kysymykseen.
Aineksia vastaukseen kirja silti antaa paljon, se kannustaa elämänrohkeuteen, avoimeen mieleen ja rakastamaan kysymyksiä.
Merete Mazzarella myös kertoo ne asiat, joihin itse uskoo, pitkän listan ystävyyden ja ajatustenvaihdon merkityksestä siihen miten tärkeää on arkisten havaintojen tekeminen ja ihmetteleminen – ennen kaikkea pitää uskaltaa ihmetellä.
Kaiken aikaa kannattaa kuitenkin pitää mielessään, että saattaa hyvinkin olla väärässä. Mazzarella lainaa evoluutiotutkija Phillip Tobiasta, mutta voisi hyvin puhua itsestään:
”Ajattelutavan muutos on ihmeellinen asia, mielenkiintoinen ja terveellinen. Minun kohdallani tästä on seurannut se, että olen voinut pysyä nuorena!”
Kommentoi Facebookissa