KOLUMNI Olin taannoin kuuntelemassa luentoa kehonkuvasta ja itsensä hyväksymisestä. Mikä siinä onkaan, että meille ihmisille on niin kamalan tärkeää, mitä muut meistä ajattelevat ja miten muut meidät näkevät?
Meidän jokaisen sisällä asuu pieni pirulainen, joka toisinaan huutelee asioita, kuten: ”ei sinusta mihinkään ole”, ”katso nyt itseäsi”, ”tuokin vastaantulija paheksuu ulkonäköäsi” ja niin edelleen. Entä jos puhuisimme ystävällemme tuohon tyyliin – kuinka kauan ystävyys jatkuisi? Ei varmasti kovinkaan pitkään. Miksi siis haluamme painaa itseämme alaspäin sen sijaan että puhuisimme itsellemme kauniita ja kannustavia sanoja: ”sinä olet hyvä juuri noin” tai: ”sinä riität”.
Ulkonäkökeskeisyys on aikamme vitsaus. Aina pitäisi olla täydessä tällingissä ja vahtia vaakaa haukankatsein. Miksi? Toiset tälläävät itsensä vuoksi, tunteakseen itsensä itsevarmemmaksi, mutta entä ne, jotka eivät pysty lähtemään edes postilaatikolle ennen kuin on edustuskunnossa. Mikä meitä siihen ajaa? Jokainen on mitä on, eikä muuttuminen ole aina niin yksinkertaista – kaikille se ei edes ole mahdollistakaan.
Olenkin omalla kohdallani ottanut ohjenuoraksi sisustuksesta tunnetun vinkin: ellet pysty peittämään, korosta!
Itselleni ulkonäkö ei koskaan ole ollut hirvittävän tärkeää – luojan kiitos, sillä nykyisessä ruhjotussa vartalossani en varmaan kehtaisi nokkaani ulos pistää, jos ihmisten asennoituminen minua vaivaisi. Olenkin omalla kohdallani ottanut ohjenuoraksi sisustuksesta tunnetun vinkin: ellet pysty peittämään, korosta!
Jalat pystyisi ehkä peittämäänkin pitkälahkeisilla housuilla, mutta puuttuvia käsiä on aika paha yrittää kätkeä. Niinpä kuljen kaikki proteesit rohkeasti esillä ja otin kaulaani tatuoinnin. Tukankin värjäsin kirkuvan punaiseksi, ettei kukaan varmasti jää minua huomaamatta! Onpahan ihmisillä katseltavaa. Jos ihmiset jäävät paheksumaan, se on heidän ongelmansa. Miksi minun pitäisi kanssakulkijoiden mielenterveyden järkkymisestä kantaa huolta, kun omiakin huolenaiheita on ihan riittämiin?
Eräältä tuttavaltani amputoitiin pikkuvarvas joitakin vuosia sitten. Kun hän kuuli minun neljän raajan menetyksestäni, hän ihmetteli, kuinka ihmeessä olen hyväksynyt uuden muotoni – hänellä itsellään oli tekemistä edelleen sen pikkuvarpaan kanssa, sandaalien käyttäminenkin oli hänelle epämiellyttävää. Kerroin, että itseäni auttoi aikanaan tynkien tuijottelu; tavallaan tutustuin uudelleen itseeni ja uusiin ulottuvuuksiini.
Alkuun tuli joka kerta itku ja syvä menetyksen tunne, mutta ajan mittaan totuin jokaiseen uuteen kuoppaan ja ryppyyn. Joku viisas onkin joskus sanonut: ihminen, joka ei uhriudu, selviää parhaiten. Ei sillä, että olisin edelleenkään täydellisen sinut ulkonäköni kanssa – sovituskoppien peilit eivät ole edelleenkään parhaita ystäviäni ja itseni katsominen videolta on jossain määrin vaivaannuttavaa, mutta sentään olen päässyt pahimmasta ällötyksen tunteesta ohi enkä anna vajavuuteni estää minua tekemästä mitä haluan ja menemästä minne mielin.
Voitaisiinko kaikki laittaa se pikkuinen sisäinen pirulainen mutelle ja olla rohkeasti juuri sellaisia kuin olemme – ja antaa muidenkin olla!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Kommentoi Facebookissa