KIRJA-ARVIO Islannin kielen ja kulttuurin hyvin tunteva kirjailija Tapio Koivukari palaa uusimmassa kirjassaan Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga) samaan 1600-luvun islantilaiseen maisemaan, josta hän kirjoitti jo 2011 julkaistussa Ariasman-romaanissaan, tosin nyt eletään aikaa nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.
Ja siinä missä valaanpyytäjistä kertovan Ariasmanin voi nähdä synkästi soivana miehisenä kuoroteoksena, niin Poltetun miehen tytär helähtääkin kirkkaasti runonlaulajanainen solistinaan. Tuloksena on myös juonenkuljetukseltaan ja henkilöhahmoiltaan hiottu ja jäntevä sanataideteos, jonka luonnonkuvauksen väkevyys tekee myös hyvin visuaaliseksi.
Ariasman kertoo tapahtumasta, jossa islantilaiset talonpojat nimismies Ari Magnússonin johdolla surmaavat valaanpyyntiin tulleet ja haaksirikkoon joutuneet baskit. Teoksen tapahtumilla on vankka totuuspohja ja romaaniaan varten Tapio Koivukari teki mittavan työn perehtyessään löytämiinsä arkistojen aarteisiin sekä Islannissa että Espanjassa, tärkeitä olivat myös muiden muassa vanhat islantilaiset kronikat.
Ariasman aikaansai Islannissa jopa historian uudelleenarviointia ja sillä oli puhdistavaa merkitystä sekä islantilaisille että baskeille.
Dokumenteista ja kronikoista romaaniksi
Islannin 1600-lukuun perehtyessään kirjailija löysi dokumentteja, jotka kertoivat noitaoikeudenkäynneistä. Kirjailija toteaa kirjan jälkisanoissa, että Islannissa teloitettiin noitina muutaman vuosikymmenen aikana ilmeisesti kaikkiaan kaksikymmentä miestä ja yksi nainen, vastaavasti Suomessa teloitettuja tiedetään olleen ainakin 115.
Islantilainen ja suomalainen erikoisuus, muusta Euroopasta poiketen oli, että noitasyytökset kohdistuivat pääosin miehiin. Tosin myös Virossa lähinnä miesnoitien uskottiin muuntautuvan ihmissusiksi.
Poltetun miehen tytär -kirjan tapahtumilla on siis dokumenttipohjansa, ja esimerkiksi noitaoikeudenkäynnit lautamiehineen ja kahdentoista miehen tai naisen valoineen omaavat historiallisen perustan. Samoin on Koivukarille ominaista kuvata niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti työnteon vaiheita, olivat ne sitten veneenrakennusta tai hain- ja valaanpyyntiä, että teksti kävisi tietokirjaankin.
Maailmankuvan ja arvojen murrosaika
Poltetun miehen tytär ei kuitenkaan ole tietokirja, vaan romaani, jonka kielellinen taituruus saa elämään. Se on fiktiivinen tarina, joka voisi olla totta, suurenmoinen romaani, joka saa lukijan eläytymään ja astelemaan kirjan päähenkilöiden kera pienessä keskiaikaisessa islantilaisessa kyläyhteisössä kuin omassaan ja ymmärtämään, ettei ihminen kauheasti ole muuttunut kyräillessään epäluuloisesti muualta tulleita tai ylipäänsä joukosta poikkeavia.
Koivukarin romaani kuvaa 1650-luvun loppupuolta Islannissa, jolloin kirkon suhtautuminen perinteisiin manauksiin, joilla nostatettiin yliluonnollisia voimia avuksi tai vihollisen tuhoksi, muuttui jyrkän kielteiseksi. Samalla teos kuvaa myös yleispätevästi mitä voi tapahtua ajan murroskohdissa, jolloin maailmankuva ja yleiset normit muuttuvat ja yhteisöt jakautuvat jyrkästi samanmielisiin ja ulkopuolisiin.
Se mikä ennen oli tavallista yhteyttä yliluonnolliseen muuttuukin uuden ajan ja normien murroksessa pahaksi ja mikä ennen oli vain kateutta aiheuttava menestystekijä kuten onnistuneet loitsimiset, onkin nyt rangaistusta vaativaa veljeilyä itse pääpaholaisen kanssa. Mikä ennen oli nähty luonnollisena osana arkea, kuten rinnakkaistodellisuudessa elävä pikkuväki ja maagiset riimut, joilla sekä suojeltiin että kirottiin, olivatkin yhtäkkiä Jumalan pilkkaa ja todiste noituudesta.
Moniäänisesti etenevä kertomus
Romaanin nimihenkilö on Manga, jonka lyyrinen luonnehdinta on löytynyt etsintäkuulutuksesta yleiskäräjien pöytäkirjoista vuodelta 1656 ja se on samalla tarinan avausmotto.
”Ja tällainen on hänen ulkomuotonsa: Hyvinkin keskimittainen, vaaleaverinen, poskipäiltään korkea, kepeäliikkeinen ja puheissaan järkevä. Runonlaulajana miltei naisten parhaita.”
Hyväniemen Manga on yksi kirjan kertojista ja hänen karismaattisuutensa kirjailija antaa säteillä läpi tarinan, olkoonkin että juuri valovoima, jolla Manga erottuu muista, nostaa hänet samalla silmätikuksi ja johtaa noituussyytöksiin.
Yhteisöstään syrjäytetty nuori, herkkä nainen oli myös Koivukarin edellisen, Runeberg-palkinnon saaneen Unissasaarnaaja-romaanin päähenkilönä, mutta siinä ympäröivä yhteisö uskoi tytön saavan suoran yhteyden ylöspäin taivaallisiin voimiin, kun taas Hyväniemen Mangan kyläyhteisö epäilee saavan voimia alakerran tulipätsin isännältä.
Tulevan ajan nainen ei alistu osaansa
Koivukari antaa Mangalle runollisen ja vähän vanhahtavan tavan puhua, joka poikkeaa hänen isänsä Hyväniemen Thórdurin äänestä, jossa puolestaan kuuluu itsetietoisen ja -taitoisen miehen, vähän mahtipontinenkin pohdinta. Tämä Rantojen kihlakunnan suurimmaksi noidaksi tituleerattu, pitää itsekin itseään magiikan taitajana, joka osaa piirtää salaiset riimut veneeseen suotuisten tuulten ja kalansaaliiden manaamiseksi.
Ja kun ensimmäiset noidat, Mangan isä ensimmäisten joukossa, Rantojen kihlakunnasta tuomitaan roviolle ja noitahysteria pääsee kunnolla loimuamaan, Manga joutuu henkensä edestä pakenemaan turvalliseksi luulemastaan kotikylästä. Mangassa on kuitenkin enemmän sisäistä voimaa kuin tyytyminen kyläyhteisön sanelemaan kohtaloon ja hänessä on alullaan tulevan ajan nainen, joka ei enää alistu osaansa vaan etsii itse kumppanin, jonka kanssa haluaa ponnistella eteenpäin.
Henkilöiden tapa puhua ja kertoa tarinaansa myös määrittelevät heidän luonnettaan, toki tekojen ohella. ”Hedelmistään puu tunnetaan” lausahdetaan useampaan otteeseen Raamattua lainaten, kun etsitään todisteita ihmisen luonteesta.
Ja mukaan mahtuu myös kuivaa ja nokisenmustaa huumoria, kuten kun nimismies Thorleifur Kortssonin mieleen noitarovion savunhajusta palautuu paahdettujen kastanjoiden maku. Kisällisaikanaan Hampurissa hän oli nähnyt ensimmäisen kerran noidan polttamisen. Tapahtuma oli kerännyt sankan katsojamäärän ja markkinahumun kaupungin suurtorille ja nuori Thorleifur oli mutustellut paahdettuja kastanjoita seuratessaan makaaberia noitaroihua.
Pappi ja veneentekijä
Romaani rakentuu tarinan kannalta keskeisten henkilöiden kertomuksista, Hyväniemen Thórdurin ja Mangan lisäksi äänessä ovat muiden muassa pastori ja nimismies, mutta tarinan alkuosa on silti selkeästi isän ja tyttären ajatuksenvirtaa siitä mikä johti heidät noituussyytteiden kohteeksi.
Romaanin loppuosassa esille astuu uusi kertojanääni, joka kuuluu Tómasille, papille ja veneenveistäjälle, jonka luota toisesta pitäjästä paennut Manga löytää turvapaikan. Tarinan jälkimmäinen osa sisältää myös Tómasin ja Mangan rakkaustarinan ja sen eteneminen keventää ja jännittää lukijan mieltä.
Tómasin puheissa kuuluu ehkä parhaiten nykyihmisen ymmärtämä maalaisjärkisyys, ja myös kirjailijan ääni, molemmat ovatkin sattumoisin teologeja ja pohtijoita sekä samalla käsistään käteviä rakentajia. Pappi Tómas, nykytermistöllä tolkun ihminen, kaihtaa fanaattisuutta, eikä ymmärrä joukkohysteriaa.
”…jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.”
Tómas edustaa uutta aikaa siinäkin mielessä, että asettaessaan kaiken kyseenalaiseksi ja epäillessään synkkinä hetkinä myös itseään ja tunteitaan, hän ei etsi ratkaisua enää pelkästään uskosta ja Jumalan sanasta vaan turvautuu myös järkeen ja rationaaliseen päättelyyn. Pelko kaikkea tuntematonta kohtaan saattaa ryöpsähtää hallitsemattomaksi, ellei sitä järjellä kykene taltuttamaan.
Kirjan epilogissa kuullaan vielä Mangan viimeiset mietteet, jotka hän lausuu Kööpenhaminasta tulleelle nuorelle maanmittarille ja väestönkartoittajalle – ja niihin on tänäkin päivänä helppo yhtyä:
”Mutta laita sinä meidät, hieno herra, laita sinä meidät semmoisiin kirjoihin, ettei saa ahdistaa eikä vainota, niin siinä teet hyvin.”
Kommentoi Facebookissa