ARKEOLOGIA Jo tuhansia vuosia suomenkarjan ja suomenlampaiden esivanhempien elämä on ollut niukkaa, mutta nälkää ne ovat nähneet erityisesti keskiajalla. Arkeologisissa kaivauksissa löytyneidennautojen ja lampaiden luiden ja hampaiden isotooppitutkimuksen avulla on saatu uutta tietoa menneisyyden karjanhoidosta, ravitsemuksesta sekä nykyisten maatiaiseläintemme varhaisesta historiasta.
Eläinten luista vanhin oli pronssikaudelta noin 3300 vuoden takaa ja nuorimmat löydöt 1900-luvulta. Tutkimus tehtiin Luonnonvarakeskuksen Luken, Turun yliopiston Arkeologian oppiaineen, Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon ja Tukholman yliopiston Arkeologisen tutkimuslaboratorion yhteistyönä. Työhön kuului tähän mennessä laajin arkeologisen aineiston isotooppianalyysi, joka on tehty menneisyyden tutkimiseksi Suomessa.
Eläinten ruokinta on todennäköisesti vaihdellut eri asuinpaikoilla ja eri vuosina tarjolla olevan rehun mukaan. Kirjallisten lähteiden mukaan oletettiin, että 1700-luvulla nautojen talviajan ravinto oli pääasiassa olkia ja lampaiden kuivattuja lehtipuun oksia, kerppuja. Kun isotooppianalyysin tuloksia verrattiin kirjallisten lähteiden tietoihin, huomattiin, että nautojen ja lampaiden isotooppiarvot poikkesivatkin toisistaan vain vähän.
– Heinäsadon epäonnistuessa koko karja on joutunut tyytymään samaan ravintoon, kerppuihin ja naatteihin. Isotooppiarvoissa näkyy katovuosien nälkiintyminen ja siitä johtuva fysiologinen stressi, kertoo akatemiatutkija Auli Bläuer Lukesta.
Kotieläimet ovat joutuneet kestämään äärimmäisen vaikeita olosuhteita erityisesti pitkän talven aikana keskiajalla.
– Aiempia tutkimuksia tukee myös luuaineistoista saatu tieto, jonka mukaan eläinten koko pieneni keskiajalla. Tämä viittaa hyvin puutteelliseen ruokintaan. Vain kestävimmät selviytyivät, Bläuer toteaa.
Analysoitujen luiden ja hampaiden ikä määritettiin radiohiiliajoituksin. Esihistorialliset näytteet olivat iältään noin 700–3 700 vuotta vanhoja. Keskiaikaiset näytteet ajoittuivat 1200–1550-luvuille ja uuden ajan näytteet 1550-luvulta 1800-luvulle.
Väestön määrän kasvaessa eläinten ruokinta siis vaikeutui. Asutus tiivistyi, ja niittyjä tarvittiin yhä laidunnuksen sijasta enemmän muuhun viljelykäyttöön.
Varhaisten kotieläinten sitkeää geeniperimää on nykyisissä alkuperäisroduissamme, suomenlampaassa ja suomenkarjassa, jotka jatkavat varhaisimpien eläinpopulaatioiden sukua. Monet vanhoista alkuperäisroduistamme ja siten muinaisten suomalaisten kotieläinten geenit olivat vaarassa hävitä 1970- ja 1980-luvuilla, mutta nykyisin niitä vaalitaan Luken koordinoimassa Kansallisessa eläingeenivaraohjelmassa.
Kommentoi Facebookissa