KOLUMNI YK:n yleiskokous julisti vuonna 1992 joulukuun kolmannen päivän Vammaisten päiväksi, joten tänä vuonna päivää vietetään jo kolmattakymmenettä kertaa!
Ennen vammautumista en ollut kuullutkaan kyseisestä juhlasta; naisten, miesten, yrittäjien jne. päivät olivat tulleet jossain kohtaa vastaan, mutta ei koskaan Vammaisten päivä.
Olen kuullut, että esimerkiksi miesten päivänä kysytään kieli poskessa, että ovatko ne muut päivät sitten naisten päiviä ja vain tämä yksi miesten päivä? Samalla tavalla voitaisiin kysyä, ovatko kaikki muut päivät vammattomien päiviä, ja 3.12. vammaiset tulevat jollain tavoin näkyviksi?
Itse yritän parhaani mukaan tehdä vammaisuutta näkyväksi ja samalla hyväksyttäväksi avaamalla Facebook-sivullani omaa arkeani.
Muistan, kuinka ensimmäisinä kuukausina vammautumiseni jälkeen kuntoutusosaston omahoitajani ja fysioterapeutti houkuttelivat minua esiintymään videoilla opastukseksi muille, jotka painivat samojen asioiden kanssa. Kieltäydyin ehdottoman jyrkästi: minuahan ei kameran eteen saa! Ikinäkoskaan!
Vaan kuinkas kävi? Nyt yli viisi vuotta vammautumisen jälkeen kehittelen lähestulkoon joka päivä videoideoita mielessäni ja kirjaan niitä kännykän muistiosovellukseen! 😀 Nykyään unohdan ympäristön ja ajankulun tyystin, kun videoin, editoin ja julkaisen näitä ideoitani kaiken kansan nähtäville. Olen pyöritellyt ajatusta englanninkielisestä YouTube-kanavasta, jotta myös ystäväni ulkomailla pääsisivät mukaan.
Vaikeuksista huolimatta vammaisetkin kykenevät elämään täyttä ja onnellista elämää itselleen sopivalla tavalla.
Videoillani kerron muun muassa kuinka proteesit toimivat, mihin niillä pystyy ja millaisia vaikeuksia vammojeni ja apuvälineideni kanssa päivittäin on. Mitä tärkeintä – pyrin kertomaan, kuinka hankaluuksista on selvitty ja tullaan selviämään innovatiivisella ajattelulla ja suomalaisella Sisulla. Toivon ihmisten – sekä vammaisten että vammattomien – saavan jutuistani ja videoistani vinkkejä ja huomaavan, että vaikeuksista huolimatta vammaisetkin kykenevät elämään täyttä ja onnellista elämää itselleen sopivalla tavalla.
Erilaisuutta usein karsastetaan sen vuoksi, ettei asioista tiedetä tai käsitykset ovat vääriä. Monestakin suunnasta olen kuullut, että pyörätuolissa istujalle esimerkiksi aletaan puhua KOVAAN ÄÄNEEN, tai kaupassa asioidessa pyörätuolissa istuvan asiakkaan sijasta asiakaspalvelija alkaa keskustella avustajan kanssa. Ihmisillä on siis väärä käsitys: pyörätuoli ei heikennä kuuloa eikä siinä istuva automaattisesti ole kykenemätön kertomaan, mitä on tullut hakemaan. Rohkeasti vaan puhuttelemaan pyörätuolissa istujaa: mikäli hän ei itse kykene kommunikoimaan, avustaja ottaa kyllä ohjat.
Valitettavasti vammaisten oikeudet eivät täysimääräisesti edelleenkään toteudu, vaikka yritys on päättäjillä varmasti kova. Tai kellä on ja kellä ei. Vammainen joutuu usein tahtomattaan avaamaan elämäänsä ulkopuolisille ja todistelemaan, miksi tarvitsee tätä tai tuota apuvälinettä. Auton hallintalaitteistoja anoessani jouduin selvittämään, millaisiin tarkoituksiin autoa tarvitsisin. Kuinka moni vammaton haluaisi listata autoa hankkiessaan autokaupan myyjälle, minne aikoo autollaan ajaa? Vastaus varmaan olisi, että mitä v**a se sinulle kuuluu?
Vammaispalvelulle voi joutua selvittämään (tai jopa näyttämään), kuinka hoitaa henkilökohtaista hygieniaansa, jotta saisi tarpeelliset apuvälineet kotiin. Isossa osassa Suomea ei saunan muutostyöt kuulu vammaispalvelun kustantamiin muutostöihin, jotta mahtuisi esimerkiksi pyörätuolilla saunan ovesta sisään. Sauna kun lasketaan ”luksukseksi”. Suomessa. Sauna. Luksusta?? Mutta ei auta ei – oltava saunomatta, ellei omassa lompakossa riitä saldoa.
Toki paljon on vuosikymmenten varrella muuttunutkin parempaan suuntaan, mutta työtä on vielä tehtävänä. Unelmani on, että vammaisten oikeudet olisivat joskus niin hyvällä tolalla, ettei koko vammaisten päivää enää tarvittaisi!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo 1500!
Lue myös: Kädentaitoja isältä tyttärelle – ”Tahdon ajatella, että isä silti tarkkailee tuolta jostakin”
Kommentoi Facebookissa