KOLUMNI Onkohan yhtään äitiä, joka voi rehellisesti sanoa, ettei koskaan ole tuntenut riittämättömyyttä vanhempana? Minä en ainakaan voi sanoa kuuluvani tuollaiseen (sukupuuton partaalla?) olevaan joukkoon. Kylmät väreet kiipivät selkärankaa pitkin, kun muistelen sitä kertaa, kun unohdin tyttäreni (8v) kauppaan. Tai sitä toista kertaa, kun unohdin vilkuttaa toiselle tyttärelle päiväkodin ikkunasta, vaikka se oli joka-aamuinen rutiini minun jättäessäni hänet päiväksi tätien huomaan.
Muisto siitä, kuinka palatessani juoksujalkaa takaisin päiväkodille ja löytäessäni tyttäreni itkemästä sylityksin tädin sylistä, kihauttaa edelleen kyyneleet silmiin, vaikka aikaa on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Kauhun tunne siitä, että olin romuttanut tyttäreni perusturvallisuuden ja luottamuksen ikiajoiksi ei ole edelleenkään kokonaan haihtunut.
Monesti olen myös miettinyt sitä, kuinka paljon tyttäret joutuivatkaan kärsimään ja voimaan pahoin sen yli viiden viikon aikana, kun makasin tiedottomana teho-osastolla hengestäni taistellen. Kotiin palasi lähes neljän kuukauden kuluttua pahoin ja pysyvästi vammautunut äiti, joka ei kyennytkään enää edes huolehtimaan omista, saati sitten tyttärien tarpeista. Kuitenkin koin koko ajan, että kelpasin edelleen, sisäisesti olin silti se sama äiti.
Vanhemman tyttären teinimurkkuilu päättyi väkisinkin minun joutuessani sairaalaan. Toisaalta helpotus miehelleni, jonka ei tarvinnut oman tuskansa keskellä jaksaa turhia angstikohtauksia. Toisaalta olen miettinyt, mitä tekikään tyttären psyykelle tämä tilanne, jossa hän työnsi oman kasvunsa kipupisteet syrjään ennen kuin oli niiden kanssa edes valmis.
Nuorempi tytär alkoi murkkuikäilemään vasta, kun tilanteeni kotona oli vakiintunut ja piru vie – jatkuu edelleen!
Molempien ärripurrien kanssa olemme mieheni kanssa oppineet muutaman teinin käyttöohjeen. Saa käyttää, mut ei oo pakko!
- Pikkulasten kanssa on aina varoituskellon alettava soimaan, mikäli lapsen touhutessa tulee yllättäen hiljaista. Juoksun kanssa on lähdettävä katsomaan, mitä taaperotieteellistä koetta lastenhuoneessa suoritetaan. Teinin kanssa asia kääntyy päälaelleen: epäile kaikkea ja kaikkia, mikäli teini ilmestyy yllättäen huoneestaan näkyviin. Ja pidä kukkarostasi kaksin käsin kiinni – ennakoimaton esiin putkahtaminen tietää vuorenvarmasti rahanmenoa. Hymyn leveydestä summankin pystyy melko näppärästi päättelemään.
- Älä ikinäkoskaan kysy, milloin koulu alkaa tai milloin se päättyy. Käytä Wilmaa niin selviät mieltäsi pahoittamatta.
- Äläkä herran tähden KOSKAAN kysy, miten päivä on mennyt. Vastauksena parhaimmillaan on olkien kohautus oven paiskahduksen saattelemana. Pahemmassa tapauksessa on tiedossa vähintään kolmen megatonnin ydinräjähdys. Koska sehän ei siis vanhemmille ensinkään kuulu. Huolimatta siitä, että kysymys koetaan kohteliaisuudeksi normaalien ihmisten keskuudessa.
- Huolehdi aina teinin yksityisyydestä. Ei koskaan koputtamatta teiniluolaan. Ja vaikka ovelta kaatuisi niskaan roskavuori, älä missään nimessä nalkuta asiasta. Mäkätys saa teinin keräämään kuonaa huoneeseensa entistä tarmokkaammin. Koska kapinointi. Kyllä ne joskus oppii. Tai sitten ei.
Oven paiskomisesta puheen ollen – sopiva rangaistus tästä oli mielestäni se, että nappasin koko oven irti ja korvasin sen nastoilla kiinnitetyllä lakanalla, kun paiskominen äityi niin kovaksi, että rappaukset tippuivat katosta niskaan. Julmaa ehkä, mutta tehosi! Oven palauduttua se painettiin kauniisti kiinni, vaikka kuinka olisi aivoissa kiehunut.
Vaikka näiden neitien kanssa onkin vuosien varrella joutunut venyttämään kärsivällisyyttään äärimmilleen, ovat he silti maailman ihanimpia tyttäriä! Lähestulkoon aina voi luottaa siihen, että apua pyytäessäni sitä myös saan. Paras kohteliaisuus, minkä olemme mieheni kanssa saaneet oli: ”Kiva kun te ootte noin cooleja vanhempia.”
Aurinkoista Äitienpäivää kaikille äideille!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 900!
Lue myös: Nukkuvan kissan katselemisen sanotaan laskevan verenpainetta – tässä olkaa hyvä!
Kommentoi Facebookissa