KIRJAT Ruotsalaisen Tom Malmquistin romaani Joka hetki olemme yhä elossa (S&S) on saanut Ruotsissa useita kirjallisuuspalkintoja ja se oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas viime vuonna. Teos on terrierimäisen sinnikäs sekä samalla kirjallisen kaunis kuvaus yhdestä kauheasta vuodesta, joka muutti elämän täysin.
Malmquistin romaani perustuu kirjailijan oman elämän tragediaan. Malmquistin avovaimo Karin Lagerlöf sairastui raskauden loppuvaiheessa äkillisesti ja lopulta menehtyi sairaalassa nopeasti etenevään sairauteen. Sitä ennen lapsi kuitenkin syntyi ja selviytyi, isä ja lapsi joutuivat opettelemaan yhteistä elämää surun varjossa. Muutaman kuukauden kuluttua myös kirjailijan isä kuoli syöpään.
Kirjailijan isä oli iltapäivälehti Expressenin legendaarinen urheilujournalisti Thomas Malmquist, jonka sopupelipaljastukset olivat aikanaan skandaali. Romaanissa paneudutaan takautumien ja muistojen avulla myös isä-poika-suhteeseen. Tilinteon rehellisyydestä saa pienen kuvan isän lausahduksesta: ”Sinä saatat sanoa mitä tahansa milloin tahansa”.
Läpi surun tunkeva elämä
Joka hetki olemme yhä elossa -kirjassa Malmquist kertoo tapahtumat hyvin tarkasti yksityiskohdat huomioiden, mutta välttäen huolellisesti tunteissa vellomista. Tarkka, mutta paisuttelematon tyyli ei silti päästä lukijaa helpolla, päinvastoin.
Lukija pääsee seuraamaan tapahtumien etenemistä esimerkiksi sairaalassa lähes tieteellisen tarkasti, kun kirjailija kirjaa kaiken muistikirjaansa voidakseen raportoida asiat täsmällisesti sairaan puolisonsa psykiatri-isälle.
Kun elämä kääntyy näin yhtäkkiä täysin toisenlaiseksi mitä on odottanut, kun aamulla flunssaksi käsitetty sairaus viekin jo melkeinpä samana iltana leukemiaksi paljastuttuaan kuoleman porteille, surevan on löydettävä jostain voimavaroja ja motivaatiota elämään.
Malmquistilla se on tietysti pieni tytär, jolle äiti ehtii viime voimillaan antaa nimen, Livia. Epäilemättä myös romaani alkaa hahmottua Malmquistin mielessä, tarjoaahan se runoilijalle tutun väylän etäännyttää itseään edes hiukan ahdistavasta tilanteesta.
Romaanin kielessä onkin runoilijan tarkkuutta ja herkkyyttä, joka välittyy myös Outi Mennan suomennoksessa.
”Sinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin…”
Kuin surussa ei olisi tarpeeksi
Jos me täällä tuskailemme sääntö-Suomeamme niin vähintään yhtä pahalta tuntuu naapurimaamme byrokratian ote. Niin kauheassa tilanteessa kuin kirjailija vastasyntyneen tyttärensä kanssa onkin, todella ahdistavalta alkaa lukijasta tuntua, kun isä lapsensa kanssa kotiuduttuaan vastaanottaa kirjeen Yliholhouslautakunnalta, joka vaatii selvitystä ”tyttölapsi Tuntematon Lagerlöfin” veloista ja omaisuudesta.
Alle neliviikkoisesta lapsesta on annettava selvitys, koska lapsen äiti on kuollut, isyystodistusta ei ehditty allekirjoittaa, eivätkä vanhemmat olleet naimisissa. Mikään selittely ei vakuuta Yliholhouslautakuntaa, joka pompottaa Malmquistin seuraavaksi yhteyteen veroviraston kanssa.
Verovirastossa selviää, ettei Malmquist-nimi kelpaa lapselle, koska veroviraston tietojen mukaan lapsi on sijoitettuna kodin ulkopuolella sijaishuollossa. Ei auta, että isä vakuuttaa lapsen olevan ja olleen koko pienen ikänsä isänsä huostassa ja luona.
Verovirasto on heltymätön ja vaatii oikeuden päätöksen isyydestä, vaikka Malmquist on tehnyt sairaalassa dna-testin, jolla on todistanut olevansa lapsen isä ja kertoo asuneensa lapsen äidin kanssa avoliitossa kymmenen vuotta.
Vauvan on haastettava isä
Kunnon byrokraatin tavoin, vastuu tilanteesta vieritetään jälleen eteenpäin:
”Sairaalasta ilmoitetaan meille että lapsi on syntynyt, me rekisteröimme lapsen ja annamme henkilötunnuksen ja sen jälkeen me lähetämme nimilomakkeet lapsen äidille, ja jos äiti on naimaton, lapsi saa automaattisesti äidin sukunimen, tiedot tallennetaan väestörekisteriin ja ne kulkeutuvat sitä kautta eteenpäin muille viranomaisille, eli toisin sanoen minä en voi täältä vastata lakia koskeviin kysymyksiin enkä kysymyksiin siitä, mikä on oikein ja väärin, me tarvitsemme nyt oikeuden päätöksen, mutta minulla ei ole tietoa siitä kuinka se tapahtuu konkreettisesti, oletko sinä mahdollisesti ollut yhteydessä käräjäoikeuteen?”
Tukholman käräjäoikeudessa ihmiseltä toiselle siirtelyn jälkeen käräjänotaari lopulta suostuu olemaan tarvittava henkilö, joka lupaa selvittää asiaa. Ja tekee heti selväksi, ettei ole mitään yksinkertaista ja nopeaa tapaa saada isä juridisesti lapsensa isäksi.
Menettely on, että tyttären täytyy nostaa kanne isää vastaan, ja koska hän ei vauvana voi sitä tehdä, Tukholman kaupungin täytyy haastaa isä hänen puolestaan. Tällöin kaupungin pitää osoittaa huoltaja lapselle ja se tulee ehdottamaan isää viralliseksi huoltajaksi. Huoltajuuspäätös siis saadaan nopeammin kuin isyysselvityksen kautta olisi mahdollista. Ymmärrettäviä kitkeryyksiä irtoaa kirjailijan kynästä:
”Eli jos Karin olisi sanonut jollekin Sosiaaliviraston byrokraattitantalle, että minä olen lapsen isä, tätä paskaa ei olisi ikinä tapahtunut?” ”Naisen sana on luotettavampi kuin oikeuslääketieteen laitoksen DNA-analyysit, eikä minun sanani, isän sana, merkkaa mitään?”
Kafkamaisen koneiston rattaissa
Lopulta Södermalmin kaupunginosatoimiston ihminen myöntää, ettei ole kaksikymmenvuotisen sosiaalityöntekijäuransa aikana törmännyt mihinkään vastaavaan, muttei silti tiedä mitä pitäisi tehdä. Kaiken aikaa kirjailija toteaa saavansa kolme vaadekirjettä päivässä.
”Kaiken sen paskan läpikäyminen ja selvityspyyntöihin vastaaminen on kokopäivätyötä, nyt minun pitäisi esimerkiksi saada Vakuutuskassa uskomaan että Karin on kuollut, kuolintapaustodistus ei ilmeisesti riittänyt, minun pitää selostaa kirjallisesti miten ja miksi Karin kuoli, ja suurin ihmetyksen aihe niille on, miksi tyttölapsi Tuntematon Lagerlöf asuu minun luonani.”
Perheoikeudellinen yksikkö on seuraava taso, joka asiaa selvittää ja kirjassa tarina todella päättyy siihen, että kirjailija haastetaan käräjäoikeuteen vastaamaan ja ilmoittamaan onko vai eikö ole lapsen isä! Hyvä tavaton sentään, pääsee viimeistään tässä kohtaa jo lukijaltakin, vai onko tämä byrokratian tapa kannustaa ihminen syvimmässä surussa niin suureen kiukkuun, ettei lamaantuminen ole yksinkertaisesti mahdollista!
Tom Malmquist on kirjoittanut kirjan, joka ei voisi olla vähemmän pateettinen mutta silti niin herkän avoimella tavalla kerrottu, että ihmeellinen saa olla se lukija, joka ei mukana myötäelä.
Kirjan viimeinen lause on vapauttava, en kerro sitä, koska siihen asti yltää teoksen intensiteetti ja vasta sen luettuaan lukija uskaltautuu hengittämään vapaammin!
Kommentoi Facebookissa