SOTAHISTORIA Uusi sotahistoriallinen teos Partisaanisota (Readme) on herättänyt keskustelua, sillä kirja paljastaa lukuisia suomalaisia, jotka kuuluivat pahamaineisten neuvostopartisaanien osastoihin. Suomalaisten osallisuudesta on kiistelty vuosikymmeniä, sillä aikalaistodistajat ovat kertoneet, kuinka pohjoisen siviilikyliin iskeneiden partisaanien mukana oli selkeää suomea puhuneita henkilöitä.
Itärajan yli oli aikoinaan paennut vuoden 1918 sisällissodan hävinneitä punakaartilaisia, jotka jatkoivat hieman yli 20 vuotta myöhemmin sotaa entistä kotimaataan vastaan punaupseereina, desantteina ja partisaaneina. Vallankumousta yritettiin uudelleen, nyt massiivisen puna-armeijan tukemana. Jopa partisaanikomentajina toimineiden entisten punakaartilaisten lisäksi mukaan saatiin heidän jälkipolveaan, työväen paratiisia rakentamaan lähteneitä amerikansuomalaisia sekä runsas joukko 1920- ja 1930-luvuilla rajan yli loikanneita suomalaisia.
Tutkijat ovat arvioineet, että hieman yli 5 000 neuvostopartisaanista jopa 15 prosenttia oli suomalaisia ja karjalaisia. Partisaanit iskivät jatkosodassa 1941–1944 noin 45 kertaa suomalaisia siviilikohteita vastaan, surmansa sai yli 180 siviiliä, naisia, lapsia ja vanhuksia. Edes sylivauvat eivät saaneet useinkaan armoa.
Mitä pitemmälle sota eteni, sen raaemmiksi kävivät Karjalan rintaman partisaanien hyökkäykset Suomen maaperällä. Seitajärven ja Lokan hyökkäykset pohjoisessa heinäkuussa 1944 olivat julmuudessaan omaa luokkaansa, naisia ja jopa lapsia raiskattiin. Seitajärvellä partisaanien hyökkäyksestä selvisi kuin ihmeen kaupalla kahdeksanvuotias Mirja, ruumis kahdesti pistimen lävistämänä.
Partisaaneja takaa-ajaneen Osasto Savukosken suomalaiset sotilaat löysivät ruumiiden keskeltä vielä hengissä olleen tytön, joka kuljetettiin lentokoneella sotilassairaalaan. Orpo pikkutyttö sai kasvatuskodin lääkintälottana työskennelleen naisen veljen perheessä.
Iskut siviileihin eivät olleet sattumaa
Iskut siviilikohteita vastaan eivät olleet sattumaa, sillä hyökkäysten aikana partisaaniesikunnassa Sorokassa tiedustelupäällikön tehtäviä hoiti virkaa tekevänä suomalainen majuri Jorma Kukkonen, jonka kenraali Gennadi Kuprijanov oli määrännyt tiedustelupäällikön sijaiseksi.
Kukkonen johti tiedustelua kesällä 1944 ja matkaan lähteneiden partisaaniosastojen komentajat ja komissaarit saivat juuri häneltä viimeiset ohjeensa. Kukkonen tiesi, ettei pienissä siviilikylissä ollut mitään varuskuntia tai muutakaan sotilaallisia toimintaa. Kylät olivat helppoja siviilikohteita, joissa omat tappiot jäisivät vähäisiksi.
Seitajärven jälkeen iskun kohteeksi Lapissa joutui Lokan kylä. Varsinkin Lokkaan hyökänneiden partisaanien joukossa oli runsaasti suomalaisia. Heitä oli paikalliset maastot tuntevina oppaina, tulkkeina ja taistelijoina. Mukana oli jopa yli 20-henkinen pioneeriosasto, joka oli koottu pääasiassa suomalaisista, heitä johtanut suomalainen tunnetaan Jaakkola-nimellä. Ainakin kaksi oppaina toimineista suomalaisista oli elänyt ja kasvanut Sompion erämaiden kylissä.
Lokkaan hyökännyt Stalinets-partisaaniosasto vei Lokasta mukanaan sotavankina yhdeksänvuotiaan tytön, Varpu Helinä Mannisen. Tytön selviytyminen oli poikkeuksellista, sillä esimerkiksi Seitajärveltä partisaanien kaappaama teini-ikäinen Eliisi Ollila teloitettiin julmasti muutaman päivän kuluttua metsässä.
”Lapsi raukka, me viemme sinut parempaan maahan”
Yli sadan kilometrin sotilasmarssi läpi erämaiden oli viedä Lokasta siepatun tytön hengen. Partisaanisota-kirjan asiantuntijana ja toisena tekijänä ollut toimittaja ja kirjailija Tuure Neitola tunsi henkilökohtaisesti tytön, joka käytti myöhemmin Helinä Välitalo -nimeä. Neitola tietää, miksi tyttö selviytyi.
– Hän selvisi matkasta näiden sompiolaisten oppaiden avustamana. Partisaaniosastolla ei ollut mitään syytä viedä lasta Venäjälle, mutta koska tyttö oli selviytynyt hyökkäyksestä elävänä, sompiolaismiehet ottivat vastuun lapsesta ja kuljettivat hänet elävänä Kantalahteen.
Neitola julkaisi aikoinaan Sompio-lehdessä Helinä Välitalon myöntämän ainoan haastattelun, jonka kirjoitti toimittaja Teija Nurminen. Helinä kertoi, kuinka partisaanit kohtelivat häntä kuin lasta:
”Purin vihaani heille ja huusin, miksi he tappoivat naisia ja lapsia ja miksi he eivät voineet antaa minun mennä? Yksi partisaaneista puhui hyvää suomea ja vastasi minulle: ´Lapsi raukka, kylä on poltettu ja ihmiset tapettu, minne sinä menisit? Me viemme sinut parempaan maahan ja sitten kun rauha tulee, voit palata´.”
Partisaani oli suomalainen Uljas Hyötylä, joka oli loikannut vuonna 1932 Neuvostoliittoon samassa ryhmässä, kuin Helinän velipuoli Matti Manninen. Toisen suomalaisen tyttö tunnisti Sven Lokaksi, kolmannen nimeä hän ei halunnut kertoa. Jo edesmennyt Sven Lokka on kiistänyt osallisuutensa.
Kohtalo suomalaispartisaanien käsissä
Yhdeksänvuotiaan lapsen selviytymistä voidaan pitää ihmeenä. Partisaanien sairaanhoitajat varustivat hänet niillä vaatteilla, joita oli saatavana. Nuori tyttö ei kuitenkaan jaksa kävellä metsien läpi ja märkien, upottavien soiden yli, tunturien jyrkillä rinteillä. Helinä selviytyi Uljas Hyötylän ja toisen sompiolaismiehen avustuksella.
Tyttö kulki taipaleella pitkiä matkoja kahden suomalaismiehen selässä, venäläiset tai muut suomalaiset eivät kantamiseen osallistuneet.
– Hyvin todennäköisesti partisaaniosaston komentaja Vasilij Gontarenko antoi lapsen kohtalon suomalaismiesten käsiin. Jos he pystyisivät tuomaan lapsen perille, hänellä ei ollut mitään huomauttamista. Mutta jos lapsi vähääkään hidastaisi matkantekoa, hän olisi antanut käskyn ampua tytön. Gontarenkolla ei ollut mitään syytä viedä lasta Kantalahteen, Neitola arvioi.
Helinä eli puolitoista vuotta lastenkodissa Montsegorskissa, josta hän pääsi lopulta sodan jälkeen palaamaan takaisin kotiin Suomeen Punaisen Ristin avustuksella.
Neitola toteaa, että Helinä oli yksi erikoisimmista ihmisistä, joihin hän on saanut tutustua.
– Vain sillä luonteella, joka Helinällä oli, saattoi selviytyä niistä kärsimyksistä ja koettelemuksista, joihin hän vangitsemisensa yhteydessä joutui. Ja vain sillä samalla luonteella saattoi selviytyä sotavankeuden jälkeisestä ajasta.
Vaikka sotavankeus oli päättynyt vuosikymmeniä sitten, Helinä Välitalo tunsi edelleen olevansa vanki.
– Hän oli menneisyyden vanki.
- Kirjoittaja on Päivän Lehden päätoimittaja ja myös Partisaanisota-kirjan tekijä
Kommentoi Facebookissa