SUOMI 100 Hämeenkyröläisen taiteilijakodin tupaa hallitsee pitkä pöytä. Isot ikkunat toimivat valon lähteenä ja näyttämönä luonnon omalle taideteokselle.
Taiteellisten työvälineiden täyttämän pöydän ääressä istuva Mirja Airas, 72, katselee ikkunasta ulos kaukaisuuteen ja hymähtää.
– Näihin näkymään en kyllästy koskaan. Reilut 37 vuotta olen ihastellut vuodenaikojen muokkaamia peltomaisemia ja ammentanut sitä kautta voimia myös tämän pöydän ääreen. Tämä on minun näköiseni pikkuparatiisi, taiteilija Airas luonnehtii tyytyväisenä ja haluaa tehdä ensitöikseen sinunkaupat.
Mirja Airas sanoo, että peltojen keskellä on paljon luontevampaa elää ilman titteleitä ja turhia etikettisääntöjä. Hän kuvailee itseään taiteilijaksi, jolla on rajoitteista huolimatta vahva elämisen palo.
– Minulla on tahto tehdä ja halu kokeilla. Voimakkaan tahtotilan sekä hyvien taiteilijaystävieni ansiosta olen löytänyt sopivia oikopolkuja päästäkseni haluamaani päämäärään. Tie, jota olen kulkenut, ei ole ollut kuitenkaan helppo.
Vahva elämisen palo
Helsingissä varttunut Mirja sanoo kasvaneensa seitsemänlapsisessa perheessä. Arki oli hyvin tavanomaista, kunnes tuli vuosi 1954 ja sairaus nimeltä polio.
Lapsihalvaus koetteli kovin ottein myös Airaksen perhettä, sillä kahdeksanvuotiaan Mirjan lisäksi myös hänen kaksi sisartaan sairastui.
– Sisareni paranivat, mutta minä vammauduin. Vasen käteni on lähes kokonaan toimintakyvytön ja oikeassakin on toimintarajoitteita. Onneksi liikuntakykyni on säilynyt, vaikka vasen jalka jäikin ajan myötä toista lyhyemmäksi, Mirja taustoittaa.
Toimintatavat, joilla poliota aikoinaan hoidettiin, saa taiteilijalta sekä kiitosta että kritiikkiä.
– Voimistelut eli sen ajan fysioterapia sekä lämminvesialtaat olivat hyväksi. Sen sijaan sähköhoidot olivat tehottomia ja muutenkin aivan kamala kokemus. Jokainen hoitokerta teki aivan järkyttävän kipeää, mutta en uskaltanut kuitenkaan valittaa.
Käsien toimintarajoitteista huolimatta Mirja kiinnostui jo lapsena taiteen tekemisestä.
– Rakastin piirtämistä. Olisin tykännyt myös öljyvärimaalauksesta, mutta polion takia työvälineet on täytynyt pitää aina mahdollisimman yksinkertaisina. Yksistään värituubin aukaiseminen on lähes mahdoton tehtävä.
”Taiteilijaystävät auttoivat naimisiin”
Rajoitteista huolimatta Mirja Airas halusi taiteilijaksi. Lahjakas professorin tytär pääsi vuonna 1965 opiskelemaan Taideteolliseen oppilaitokseen, graafisen taiteen linjalle.
Neljän vuoden opintojen jälkeen Mirja jatkoi vielä kahden vuoden ajan maineikkaan Mestari K:n eli Kaskipuron koulussa.
– Oppivuodet olivat kaikin puolin muistorikkaat ja hetkistä hienoimmat ovat kantaneet näihin päiviin saakka. Esimerkiksi ystävyys taideakateemikko Outi Heiskasen kanssa on kantanut hedelmää jopa yhteisnäyttelyiden muodossa.
Mirja Airas ei peittele kiitollisuuttaan taiteilijatovereitaan kohtaan.
– Ilman Heiskasen pyyteetöntä apua en olisi päässyt alkuun. Myös taiteilija Marjatta Hanhijoki on ollut urallani suuren muusan roolissa. On täysin muiden ansiosta, että pääsin eteenpäin, sillä olen ollut aina huono tekemään aloitteita. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin taiteilijaystäväni auttoivat minut jopa naimisiin, Airas selvittää hymyillen.
Mielikuvitus apuna
Taiteilija Mirja Airas sanoo olleensa nuorena hyvin rohkea ja ennakkoluuloton. Polio loi varjon arkeen, mutta hän yritti kuitenkin mukautua ja keksiä keinot selviytymiseen.
– Esimerkiksi kahden pienen lapsen äitinä minun oli oltava tavattoman idearikas, jotta saan hoidettua pienokaiset yhdellä kädellä. Välillä oli otettava hampaatkin avuksi, Mirja muistelee naureskellen.
Toiminnallisista rajoitteista huolimatta Mirja Airas on selviytynyt arkipäivän haasteista kunnialla ja luonut äitiyden ohella myös ansiokasta uraa taidemaalarina ja kuvataiteilijana.
– Töissä ja toimissa on aina mielikuvitus mukana. Minun on taivuttava moneen asiaan, mutta onnistumisten eteen täytyy tehdä kuitenkin lujasti töitä.
Polion aiheuttama invaliditeetti on ollut Mirjalle läpi elämän pieni mörkö. Hän on hyväksynyt vammaisuuden, mutta sopeutuminen on jäänyt puolitiehen.
– Vieläkin yritän salata invaliditeettini ja olen jopa taitava siinä. Peittelen raajojani ja vältän tilanteita, joissa toimintarajoitteet tulevat esille. Aina tämä ei tietenkään onnistu, mutta en ole kuitenkaan ensimmäisten joukossa esittelemässä erilaisuuttani. Salaaminen kuluttaa kuitenkin valtavasti energiaa.
Vasta viime vuosina Mirja sanoo raottaneensa salailun verhoaan. Käytännön vaikeuksien myötä hän on joutunut taipumaan periaatteistaan.
– Käyn esimerkiksi talvisin neljä kertaa viikossa avannossa ja varsinkin saunomisen yhteydessä joudun usein pyytämään ulkopuolista apua. Rohkeuttahan se kysyy, mutta ikävuosien myötä ihminen näköjään muuttuu itseään kohtaan armollisemmaksi, Mirja hymähtää.
Into elämän polttoaineena
Vajaat kolme vuotta sitten Mirja Airas sai aivoinfarktin, joka jätti jälkensä taiteilijan puheeseen.
– Näyttelyitä en todennäköisesti enää pidä, mutta taiteen tekeminen kuitenkin jatkuu. Taide toimii arjen polttoaineena ja antaa elämälleni sekä sisäistä että henkistä voimaa. Vaikka taiteen tekemisen ruuhkavuodet sijoittuvat vuosikymmenten taakse, niin kipinää eivät ikävuodet kuitenkaan sammuta.
Kotiateljeessaan työskentelevä Mirja Airas on taiteilijana hyvin moniulotteinen. Piirtäjänä hän on tunnettu vivahteikkaista hiilipiirroksistaan ja akvarelleissaan Airas edustaa kolorismia ja valon vahvaa käsittelyä.
Hämeenkyröläistaiteilijan teoksia on luonnehdittu tunnelmaltaan hyvin lämminsävyisiksi, jotka ovat syntyneet vaivattomasti kevyin ja harvoin siveltimenvedoin.
– Taidemaailmassa pysyminen ei ole niin sanotulle invataiteilijalle itsestään selvyys. Olen aina taistellut siitä, että pystynkö saattamaan työni sellaiselle tasolle, että voin kutsua itseäni yleisesti hyväksytyksi taiteilijaksi. Kaikki tämä on vaatinut hyvien ystävien lisäksi lujasti töitä, itsensä kehittämistä ja paljon hyvää onnea.
Mirja Airas sanoo kuntoutuksella olevan merkittävä rooli arjessa pärjäämisen kanssa.
– Teen kaikkeni hyvinvointini eteen. Reilun 10 vuoden ajan sain vaikeavammaisille suunnattua kuntoutusta, mutta täytettyäni 65 vuotta, putosin kuntoutustuen piiristä pois. Tämä tuntuu suurelta vääryydeltä. Ei kuntoutuksen tarve katoa iän mukana mihinkään.
Tällä hetkellä taiteilija Airas harjoittaa pääasiassa omatoimista kuntoutusta.
– Joogaan, meditoin, voimistelen ja poljen pari kertaa päivässä kuntopyörällä. Talvisin käyn myös avannossa. Toimintakunnon ylläpitäminen vaatii kuitenkin hyvää itsekuria ja taitoa kuunnella omaa kehoaan. Olen kuitenkin valmis tekemään työtä arjessa pärjäämisen eteen.
Kommentoi Facebookissa