AUTOT Pompannappi on omistajalleen enemmän kuin pelkkä auto. Valtaosa näistä maanteiden ihmeistä on entisöityjä ja osa on kasattu pelkistä raadoista. Hurjimmillaan yksi ehjä Fiat 600 on kasattu useammasta eri merkkisisaresta.
Pompannappien erityisasiantuntija ja kerhon nokkamies Taneli Brandt tietää mistä puhuu, sillä mies ajaa myös itse valkoisella, vuosimallia 1974 olevalla perintökalleudellaan.
– Sain tämän enoltani kahdeksan vuotta sitten. Auto oli seisonut kymmenkunta vuotta, joten tästä ei ollut jäljellä muuta kuin huonot kuoret. Raakileestakin saadaan kuitenkin kaunotar, kun taustalla on into viettää aikaa tallissa ja pihan perällä nököttää samanlainen auto varaosiksi. Kahden vuoden ja lukemattomien työtuntien jälkeen sain kuin sainkin pompannappini liikenteeseen. Tämän kulkurin kohdalla voidaan puhua täydellisestä työvoitosta.
Tanelin käsissä valkoisesta pompannapista kuoriutui varsinainen automaailman joutsen.
– Peltitöiden jälkeen pääsin varsinaiseen asiaan. Fiatin muotokieli pysyi samana, mutta autoa on paranneltu pala kerrallaan. Sisätilat ovat saaneet pikkusieviä yksityiskohtia, kuten punaista sisustusta ja muuta vähemmän miehekästä. Pompannappini ei edusta enää tälle mallille tyypillistä yksinkertaisuutta, mutta itse ajatusta ei voi edes uusilla osilla muuttaa, Taneli luonnehtii.
Nostalgisia tunteita
Liikenteessä nämä pikkuruiset, maantiepaiseiksikin kutsutut Fiat kuussataset herättävät herttaisella olemassaolollaan henkiin hyvän mielen lisäksi myös nostalgisia tunteita.
– Yllättävän monella on jonkinlainen tunneside pikkufiiuun. Vanhempi ikäpolvi haikailee nuoruuttaan ja nuorempi sukupolvi vaalii perinteitä. Tällä autolla on tunnetusti myös terapeuttinen tehtävä. Kun ajonautinto pohjautuu suoraan 60-luvulle ja aikaan ennen tehostimia ja muita mukavuuksia, niin ratin takana ei jää aikaa miettiä auton ulkopuolisia murheita, Taneli paljastaa naureskellen.
Vaikka vuosikymmenten takaisessa perheautossa ei ole ilmastointia eikä nykyaikaista lämmitystäkään, niin aidot Fiatistit eivät takerru kyseisiin pikkuseikkoihin.
– Ilmanvaihto hoituu ovien pikkuikkunoiden kautta ja huurteen poisto talouspaperilla. Auton sisälle saadaan vastaavasti lämpöä taakse sijoitetusta moottorista. Mutta löytyy fiiuista luksustakin. Vuonna 1960 kojelautaan ilmestyi tuhkakuppi, Taneli valaisee.
Fiatistit ovat lähes poikkuksetta merkkiuskollista kansaa, mutta samalla myös rehellisiä mielipiteissään.
– Eihän tämä alun perin Italiassa valmistettu kujakatti ollut autoa ihmeellisempi, mutta malli löi lävitse edullisena kansanautona. Taakse sijoitettu moottori rouhi 0,77 litraisella koneellaan kasaan 23 hevosvoimaa. Nilkka suoranakin huippunopeus jäi alle satasen ja kiihtyvyys nollasta kahdeksaankymppiin kesti pikaisen tupakkatauon verran eli 36 sekuntia. Vireys ei ollut rallimiehen makuun, mutta suuri kansa tykkäsi.
Takavetoisuus antaa ajoon jännitystä
Suomen pompannappi-rekisteriin on kirjattu tällä hetkellä 925 nepparia. Yksi harvoista alkuperäisessä kunnossa, alkuperäisellä omistajalla ja edelleen aktiivisessa kesäkäytössä oleva pompannappi löytyy Etelä-Pohjanmaalta, alavutelaisen Raimo Isoahon tallista.
Raimon ajopeli on Jugoslaviassa valmistettu ja vuoden 1972 mallia oleva Zastava. Komeaan talonpojan asuun pukeutunut Isoaho taputtelee ajokkiaan ja kehaisee ostajia olleen ihan jonoksi asti.
– Rahhaakin on tarjottu viiren tuhannen euron verran, mutta en myy. Tinkasin tämän uutena paikalliselta Hankkijalta ja maksoin kaksilla renkahilla 7 200 markkaa. Sain hintaansa nähären jumalattoman hyvän pelin. Vaivoja ei ole ollut, ei sitten minkäänlaasia. Vain pikkukruntu on tullut takapuskurihin, kun pamautin sen tuoreeltani paikallisen nuorisoseuran valotoloppahan. Syynä oli pimmeys, ei suinkaan ajotaito, Raimo veistelee pohjalaiseen tyyliinsä.
Isoahon pompannappiin on kertynyt vuosikymmenten saatossa vain rapiat 88 000 kilometriä.
– Kaikki on kiekossa. Mittaria ei ole vaihrettu eikä porakonetta käytetty. Hurjimmillahan on tehty 500 kilometrin reissuja, kun emäntää on pitänyt käyttää sukuloomassa. Ylämäetkin on noussu mukavasti ja alas on huristeltu mittari pohojaas.
Isoaho kehuu punaista kulkuriaan myös oivalliseksi talviautoksi.
– Takavetosuus antaa ajoon omanlaastansa jännitettä ja käyntiin lähtee hyvin, kunhan vain malttaa orotella ja kurnuuttaa. Ja kun tuulilasihin kaivertaa pari kookkahampaa reikää, niin tällä pelillä pärjää talvipakkasillakin. Ja kyllä tätä voi lämpimäksikin autoksi sanoa, varsinkin silloin kun emäntä on kyyrissä ja tunnelma muutenkin kohorillansa.
Viidenkymmenen vuoden ajokokemukseensa pohjautuen Alavuden isäntä rohkenee väittää, että pompannappi on tarpeen vaatiessa myös varsinainen tilaihme.
– Parahillaan on koppahan tungettu kuutta ihimiistä, mutta tuppasahan se ilima ala olemahan meleko tiivis, pohjalaisisäntä muistelee naureskellen.
Raimo Isoaho kehuu pompannappiaan myös huomiota herättävän kauniiksi.
– Tämä on tällaanen pohojalaanen auto. Mukavan luontoonen, hyvä tapanen ja sopivan rehevakas. Muotoolukin on täyteläänen, joten kyllä tätä mallia on oikein mukava myös kattella. Nämä nykyajan pelit kun tehrähän samasta muotiista, niin eihän niitä eroota edes toisistaansa.
Parkkiintuneeksi fiijumieheksi itseään kutsuva Isoaho sanoo viime vuodet ajaneensa kuussatasellaan vain kesäisin.
– Muutama satanen tulee suven aikana sompaaltua. Sen verran kuitenkin, että joskus täytyy lorauttaa muutama resilitra öljyä moottorin höysteeksi. Niin ja jos vielä saa sen verran kehaasta, niin huoltokustannukset ovat pienenlaiset ja yhtäkään vahapurkkia en ole tähän pelihin investoonut. Pesu riittää ja muutenkin hellä hoito. Ennen ulukovajahan vientiä toivotan vaan kaunottarelle mukavaa talavehtimista ja kerron päivämäärän, milloin taas tavatahan.
Sopivan yksinkertainen tekniikka
Lietolainen Elina Tukkiniemi sanoo lapsesta saakka unelmoineensa pikkufiiatista ja neljä vuotta sitten hänen haaveensa toteutui.
– Auton kuuluu olla söpö ja pieni ja tämä on juuri sitä. Tämä on minun pörriäiseni, kerrassaan ihana menopeli. Löysin tämän vuosimallia 1972 olevan kaunottaren sattumalta ja ihastuin heti. Pörriäinen on alkuperäisessä kunnossa ja museorekisterissä. Kolmekymmentä ajopäivää tulee kesässä ja nekin kilometrit kauniissa säässä, Elina kertoo hymyillen.
Myös Elina löytää kuussatasestaan ison nipun kehujen aihetta.
– Tekniikka on sopivan yksinkertainen ja muotoilu hurmaava. Toimintavarmuuttakaan ei sovi moittia. Lisäksi pompannappi on yksi niistä harvoista automalleista, jotka hönkivät etupuskurista pakoputkeen saakka hyvää mieltä. Tällä kun ajelee, niin kanssakulkijoilla on aina käsi pystyssä ja hymy huulilla. Sellaista ihmistä en ole vielä tavannut, jolla ei olisi jonkinlaista muistoa tai mielipidettä Pompannapista.
Elina saa ajatuksilleen tukea -yhdistyksen nokkamieheltä, Taneli Brandtilta.
– Viehättävyydellään kuussatanen valtaa kärkipaikan. Pompannappien eduksi voidaan laskea myös helppo huollettavuus. Esimerkiksi moottori on tekniikaltaan niin yksinkertainen, että sen päälle ymmärtää jo tavallinen jannukin paljon. Kototallin tärkeimmät työkalut ovat viuhka nippusiteitä ja pullo viinaa. Näillä kohenee moni vika ja tämä korjaussarja on myös siinä mielessä armollinen, että viimeisen ryypyn jälkeen eivät enää pienet ruosteenkukkasetkaan häiritse. Pompannapilla kun on tapana päästellä pohjaväriä pintaan, Taneli veistelee hyväntuulisena.
- Artikkeli julkaistu aikaisemmin Meidän Suomi -lehdessä
Lue myös: Yksityistallissa seisoo harvinainen autotaideteos – mutta kuka on taiteilija Preston?
Kommentoi Facebookissa