Puhuminen asioiden oikeilla nimillä vähentää pelkoa – kuinka kulkea viimeiset vaiheet kuolevan läheisen rinnalla?

KIRJA Näyttelijä Eeva Litmasen ja kirjailija Annina Holmbergin uutuusteos Yksi talvi, kaksi kesää – äitiä ja ystävää tuonilmaisiin saattamassa (Kirjapaja 2018) kertoo koskettavan henkilökohtaisesti, millaista on kulkea viimeiset vaiheet kuolevan läheisen rinnalla.

Annina Holmberg on kirjailija ja käsikirjoittaja, jonka monipuolinen tuotanto käsittää niin nuortenkirjoja ja televisiosarjoja kuin konserttisanoituksiakin. Viime vuonna hän julkaisi myös elämäkerran äidistään Tahto ja hohto – Ritva Holmbergin elämä ja teot kirjailijatyttären silmin (Siltala 2017). Eeva Litmasen viisikymmenvuotiseen uraan mahtuu puolestaan monipuolisia rooleja elokuvissa, teatterissa ja radioteatterissa sekä televisiossa.

Vaikka Litmanen tuo oman tärkeän näkökulmansa kertoessaan ystävästään ja laajentaa näkökulmaa puhuen kuoleman herättämistä tunteista laajemminkin, niin kirja on ennen kaikkea kuitenkin Annina Holmbergin rehellisen avomielinen kertomus matkasta äitinsä Ritva Holmbergin rinnalla tämän parantumattomaksi tiedetyn sairauden viimeisellä etapilla, loppuluku aikaisempaan elämäkertaan.

Kyse on myös tyttären henkilökohtaisesta surutyöstä, jonka tekijä onnistuu nostamaan yksityisyydestä meitä kaikkia askarruttaviksi kysymyksiksi. Lukija ei tunne tirkistelevänsä, vaan ajautuu väkisinkin pohtimaan miten sotekaavailujen sekoittama terveydenhoitomme onnistuu hoitamaan sairaansa. Eikä Annina Holmberg omien kokemustensa jälkeen anna kaikille tahoille puhtaita papereita. Käsittämättömältä todella tuntuu, jos lääkäri julistaa kuolemantuomionsa ilman omaisten läsnäoloa tai lannistaa potilaan hoitouskoa kuvatulla tavalla.

Miten hyvin ymmärrämmekään Ritva Holmbergin huokausta ”Mikään, ei mikään ole yhtä ihana kuin oma koti”. Ja sen, miten kuoleman vääjäämätön lähestyminen pakottaa luopumaan yksi kerrallaan rakkaimmista asioista kuten autosta ja mökistä, joista luopumisen kerrotaan olevan suomalaisille kaikkein vaikeinta, ne kun edustavat vapautta ja onnellisuutta. Annina Holmberg kertoo myös äitinsä allekirjoittaneen väittämän.

Vilpittömän kiitoksensa tytär antaa Terhokodille, jonka rauhaan ja välittämiseen hänen äitinsä loppukuukausiksi onnistui pääsemään. Lukija jää miettimään, miten parempaa sotea nyt kaiken aikaa sorvattaessa olisikin hienoa, jos varmistettaisiin kaikille kuoleville ainakin kivuton ja arvokas hoito, oli se sitten yksityisen tai julkisen terveydenhoidon piirissä.

Teoksessaan Annina Holmberg ja Eeva Litmanen kertovat, millaista on saada uutisia, joita kukaan ei haluaisi kuulla, millaista on valmistautua sairauteen ja pohtia jäähyväisiä. Millaista on elää kuolevan rinnalla vimmaisesti se, mitä on jäljellä.

Talvella 2013 Eeva Litmanen ja dramaturgi Ritva Holmberg harjoittelivat Kapsäkki-teatterissa työryhmän kanssa uutta teosta.

– Kun harjoitukset tammikuussa alkoivat, Kapsäkin näyttämöllä oli järjettömän kylmä. Mutta ammattilainen ei marise Siperiassakaan, työt tehdään ja vasta kotona valitetaan, Eeva Litmanen kuvaa tuota talvea.

Flunssainen ja köhivä, villatakkeihin kääriytynyt Ritva Holmberg lähti kotiin lepäämään, eikä enää palannut näyttämölle.

”Kunnon flunssa – pitikin iskeä kun harjoitukset ovat hauskimmillaan”, Ritva Holmberg ajatteli.

Flunssa paljastui parantumattomaksi keuhkosyöväksi.

– Äiti lähti teatterista kuin lännenelokuvien sankari saluunasta: saappaat jalassa, Annina Holmberg kertoo.

Annina Holmberg ja Eeva Litmanen kertovat samaa tarinaa kahdesta näkökulmasta: Miltä tuntuu, kun äiti ja ystävä sairastuu, murehtii ulkonäköään, tarrautuu käytännön asioihin ja yrittää pärjätä sairaalamaailmassa. Millaista on pelätä ja nauraa, riidellä, ärsyyntyä ja rakastaa kun tietää, että toinen kuolee kohtaa.

Kuoleva hermostui, kun ihmiset kehottivat voittamaan syövän tahdolla: ”Ei tämä ole kamppailulaji.”

Dramaturgi laati aikataulun ja suunnitelmat, kun kukaan ei suostunut antamana hänelle tarpeeksi tarkkaa elinaikaennustetta. Väistämättömään valmistautuminen vei kaikki osalliset tunteiden vuoristorataan.

– Kuolema. Ei pois nukkuminen, liukuminen jonnekin epämääräiseen eikä lähtö, vaan  yksinkertaisesti kuolema. Kun sen toistaa tarpeeksi usein, se lakkaa kuulostamasta pelottavalta, Holmberg ja Litmanen kirjoittavat.

Kun toinen on lopulta poissa, ”otan osaa” kuulostaa hölmöltä ja voimien toivottelu ärsyttää. Kertomalla matkastaan äidin ja ystävän rinnalla tämän viimeisissä vaiheissa Holmberg ja Litmanen haluavat vähentää niitä kauhuja, joita ihmisten mielissä kuoleman kohtaamiseen liittyy.

Saattohoidossa on arkensa ja juhlansa, huumorinsakin. Vaikka jäljelle jää suru, ei kuolema ole kaiken loppu. Läheiset ovat aina läsnä.

Lue myös: Avioerohelvetti napolilaiseen tapaan – teospari avaa Elena Ferranten kirjailijanimen mysteeriä