KIRJAT Epäilyksettä Domenico Starnonen Solmut-teos on loistava romaani, jopa nerokas. Mielenkiintoiseksi sen kuitenkin tekee sukulaisuus Elena Ferranten Hylkäämisen päivät -romaanin kanssa.
Molemmat kirjat kuvaavat samaa tapahtumaa yksityiskohtineen, eri tarkastelukulmista tosin, jossa pitkä avioliitto särkyy miehen lähdettyä perheen kodista huomattavasti nuoremman naisen matkaan.
Tarina on siis arkinen, lähes banaali ja moneen kertaan kuultu, mutta suurenmoista kaunokirjallisuutta siitä tulee kahden mestarikirjailijan käsittelyssä.
Herkkyys ja raivo
Hylkäämisen päivät julkaistiin Italiassa jo vuonna 2002 ja se on sekä raivokas että herkkäviritteinen kuvaus tukahduttavasta masennuksesta, jota nainen tuntee aviomiehen jätettyä hänet viidentoista avioliittovuoden jälkeen, ”eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen”.
Nainen kirjoittaa voidakseen ymmärtää, miksi hänen neljääkymmentä lähestyvä miehensä hylkää heidän yhteisen elämänsä alle kaksikymppisen nuoren naisen vuoksi. Nainen kirjoittaa säilyttääkseen järkensä, mutta mitä kauemmin hän öitään viettää kirjoittamalla miehelleen kirjeitä – joita ei kuitenkaan lähetä – sitä selvemmäksi käy hänen mielensä järkkyminen.
Ferranten taito kuvata petetyn naisen vähittäistä romahtamista on taiturimaista. Hylätyn vaimon epäusko ja ahdistus antavat välillä tilaa epätoivoisille aneluille ja halulle sovintoon, mutta kehittyvät äkkiarvaamatta itsetuhoiseksi raivoksi ja silmittömäksi kostonhimoksi. Samoja teemoja ihmisen kamppailusta raivon ja herkkyyden vankina voi nähdä myös myöhemmässä Napoli-sarjassa.
Lukija saa pahoja aavistuksia seuratessaan naisen taistelua kodin vallanneita muurahaisia vastaan tai perheen koiran kokemaa kuritusta. Kirjailija lataa arkisiin toimiin, kuten pastan valmistukseen elementtejä, jotka enteilevät vaaraa. Myös tämä samainen ukkosrintaman lähestymisen tunnelma ja trillerimäinen tapahtumien eteneminen aivan tavallisessa arjessa ovat yhtäläistä Domenico Starnonen Solmut-kirjan kanssa.
Mutta siinä missä Elena Ferranten Hylkäämisen päivät kuvaa pitkän parisuhteen tuhoutumispistettä ja etenkin sen seurauksia petetyn osapuolen persoonallisuudelle, niin Domenico Starnonen kaksitoista vuotta myöhemmin julkaisema Solmut puolestaan jatkaa tarinaa kertomalla mitä seurauksia tapahtumalla on perheen kaikkien osapuolten kohdalla.
Valheellinen elämä
Myös Starnone antaa vaimon ensin puhua kirjeessä miehelleen. Vaimo vaatii vastauksia tavattuaan miehen yhdeksäntoistavuotiaan rakastajattaren.
”Mitä sen ikäinen voi tietää tai ymmärtää? Sinä olet kolmenkymmenenneljän, olet ukkomies, olet korkeasti koulutettu, sinulla on kunniallinen ammatti, sinua arvostetaan. Sinun kuuluu antaa minulle hyvin perusteltu selitys…”
Seuraavana onkin aviomiehen vuoro purkaa tapahtunutta, ja hänen näkökulmansa on Solmut-kirjassa hallitseva, kokonaista 122 sivua, aviovaimo saa kaksikymmentä sivua ja lapset kolmekymmentäkaksi sivua. Raadollisen alastomasti mies kuvaa perhetilanteensa umpikujan.
”Kun olin heidän seurassaan, suojelin itseäni valehtelemalla; valheet auttoivat minua pitämään kiinni poikkeuksellisesta elinvoiman ja energisyyden tunteesta.”
Yhteiselämä on lopulta mahdollista ainoastaan valheessa eläen, ja siihen pieni perhe lopulta vajoaa. Kun lapset viimeiseksi paljastavat omat muistonsa ja tuntemuksensa, on selvä, että he ovat kuin ovatkin joutuneet pelinappuloiksi vanhempiensa taisteluihin, eikä tämä jää seurauksitta.
Starnonen Solmut kuvaa väärien valintojen tuhoisaa vaikutusta siitä näkökulmasta, että ensin perheensä hylännyt mies palaa takaisin kotiin ja niin tehdessään pyrkii toimimaan sekä perheen että yleisten normien mukaisesti oikein. Tapahtunutta ei kuitenkaan pystytä käsittelemään perheessä avoimesti, ja petokset puolisoiden kesken jatkuvat haavoittaen myös lapsia.
Solmut-kirjassa paljastuu kerros kerrokselta perheen sisäisiä salaisuuksia, joita perheenjäsenet toisaalta toisiltaan piilottavat ja toisaalta niillä toisiaan haavoittavat. Valheessa eläminen tuhoaa perheen keskinäisen luottamuksen ja yhteydentunteen, eikä lopputulos ole kaunista.
Kirjailijanimen salaisuus
Keitä sitten ovat kirjailijat Elena Ferrrante ja Domenico Starnone? Ferranten tiedetään olevan salanimi, Starnone puolestaan on Napolin lähistöllä syntynyt kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja.
Pari vuotta sitten italialainen tutkiva toimittaja Claudio Gatti uskoi selvittäneensä Elena Ferrante -salanimen käyttäjäksi roomalaisen kääntäjän Anita Rajan, joka on kirjailija Domenico Starnonen vaimo. Gatti päätyi tulokseen muun muassa tutkimalla kustantajan palkkioita Rajalle sekä tämän kiinteistöomistuksia.
Ferranten italialainen kustantaja on kieltäytynyt vahvistamasta Gattin paljastusta, eikä Anita Raja ole sen paremmin vahvistanut kuin kieltänytkään asiaa.
Epäilyjä on myös esitetty, että Elena Ferranten takana olisivat molemmat, sekä Raja että Starnone tai pelkästään jälkimmäinen. Domenico Starnone vieraili Suomessa toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa, muttei pukahtanut asiasta julkisesti tavuakaan. Ilmeisesti myös haastattelijan kanssa oli sovittu, ettei asiaa oteta esille.
Yhtäkaikki lukija on utelias, eikä kirjailijanimen taakse kätkeytyvän henkilön pohdinta tee teoksista yhtään huonompia, ehkä päin vastoin saa lukemaan molempien kirjailijoiden teokset entistä tarkkaavaisemmin mielin.
Perustelunsa tietysti silläkin on, ettei kirjailijan henkilöllisyyttä vastoin hänen omaa haluaan paljasteta. Huomio ehkä halutaan suunnata tekijän henkilöstä itse teosten tarkasteluun ja niiden merkityksen arviointeihin. Toisaalta tänä päivänä erittäin kilpailluilla kirjamarkkinoilla nimenomaan kirjailijahenkilön brändäystä pidetään lähes välttämättömänä teosten myynnin onnistumisen kannalta.
Solmut-romaani on Starnonen ensimmäinen suomennettu teos, ja saattaa hyvinkin olla, että Starnonen julkaisemista suomeksi saamme kiittää Ferranten Napoli-sarjan suosiota. Jos niin on, Ferranten salanimen ympärille syntynyt kohu on tällä kertaa toiminut kuin taitavasti suunniteltu markkinointitempaus. Hyvä niin.
Ferrante teki Napolista läheisen
Ferranten tuotanto tunnetaankin meillä Suomessa paremmin, onhan häneltä suomennettu Avaimen kustantamana ja Taru Nyströmin suomentamina sekä Hylkäämisen päivät jo vuonna 2004 että esikoisteos Amalian rakkaus vuonna 2005, joka julkaistiin Italiassa 1992, mutta käännettiin suomeksi vasta Hylkäämisen päivät -romaanin menestyksen jälkeen.
Kirjallisuuden supertähdeksi Ferranten teki kuitenkin hänen mestarillinen Napoli-sarjansa, jonka avausosan Loistava ystäväni WSOY julkaisi 2016. Tetralogian seuraavat osat ovat Uuden nimen tarina, suomeksi 2017 ja Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, suomeksi 2018. Napoli-sarjan on suomentanut Helinä Kangas ja sen viimeinen neljäs osa ilmestyy meillä lokakuussa nimellä Kadonneen lapsen tarina.
Napoli-sarjassa seurataan kahden naisen aikuistumista ja elämää ystävyyden ja rakkauden monimutkaisilla poluilla, taustalla Napolin ja yleisemminkin Italiassa ja Euroopassa kuohuvat sodanjälkeiset vuosikymmenet. Toinen naisista valitsee akateemisen koulutuksen edetäkseen elämässään ja karistaakseen lapsuuden köyhyyden harteiltaan, toinen puolestaan kamppailee aseinaan luontaisesti terävä ajattelukyky sekä katulapsen oveluus välttyäkseen tulemasta haudatuksi massojen näkymättömyyteen.
Tarkkanäköisessä yhteiskunnallisen kehityksen kuvauksessa esille nousevat niin Napolin brutaalin rikollisjärjestön Camorran kuin naisten ääntä ja oikeuksia voimistavan feministisen liikkeen kasvaminen koko yhteiskuntaa muuttaviksi voimiksi, molempien voimaa tarkkaillaan myös niihin sisältyvän seksuaalisen vallankäytön avulla.
Yksi Ferranten tuotannon punainen lanka on kirjoittamisen teema. Alkutuotannossa se on kirjeiden ja muistiinpanojen avulla etenevää, Napoli-sarjassa kirjailijaksi kasvamisen tarinaa. Ytimessä on minuuden ja maailman rakentaminen muistojen, tarinoiden ja niiden kirjaamisen avulla.
Lue myös: Italian ystäväksi voi kasvaa lukemalla Elena Ferranten romaaneja ja Donna Leonin dekkareita
Kommentoi Facebookissa