KIRJAT Riitta Jalosen henkilöhistoriallinen fiktiivinen tarina kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta (1924–2004), joka kuului niihin kirjailijoihin, joille ehdoteltiin Nobelia, ja jota hän ei ehtinyt kuitenkaan saada. Framen tuotanto käsittää romaaneja, novelleja, runoja, nuortenkirjoja ja kolmiosaisen omaelämäkerran.
Romaaninsa jälkisanoissa Riitta Jalonen kertoo kuinka tuli löytäneeksi Janet Framen ja hänen kirjojaan aucklandilaisesta kirjakaupasta yli 20 vuotta sitten. Framen traaginen elämä ja hänen kirjojensa voima odottivat oikeaa hetkeä tullakseen kirjoitetuksi tarinassa, jonka Riitta Jalonen uskomattomalla herkkyydellä ja empatialla väläyttää lukijan eteen.
Ei ihme, että loppuluvun kirjailija on nimennyt ”Oman kuvan luo”, niin täydellisesti Jalonen tuntuu Janet Framen pään sisälle päässeen. Ja mahdollistavan myös lukijan eläytymisen poikkeuksellisen lahjakkaan ja omaperäisen mielen maailmaan.
Kaunis, hauras ihmisen mieli
Itse aloitin Kirkkaus-kirjan lukemisen poikkeuksellisesti jälkisanoista, mutta tarina olisi toiminut ilmankin. Ymmärrän hyvin miksei sillä aloiteta kirjaa, kertomus on niin intensiivinen ja kieleltään päähenkilönsä rikasta metaforista puhetta ja ajatusta, ettei se kaipaa toista ääntä.
Oikeastaan voi kysyä tarvitseeko romaania lukiessaan tietää, että sillä on todellinen henkilöhistoria lähteenään. Minusta ei tarvitse, Riitta Jalosen Kirkkaus on yleispätevä ja oman maailmansa luova kertomus, jonka vaikuttavuus ei perustu sen ulkopuolisiin dokumentteihin.
Jälkisanat kuitenkin kietovat todellisen henkilön fiktiiviseen tarinaan ja lukija melkeinpä harmittelee, ettei Janet Frame ole enää lukemassa tätä kirjaa itsestään. Riitta Jalonen löysi Janetin, todellisen tai kuvitellun, sanojensa piilosta ja esittelee hänet meille punaiset hiukset huutomerkkinä alleviivaamassa hiuksenhienoa rajaa luovan ihmismielen kestävyyden ja haurauden välillä.
Kirja alkaa kuvauksella mielisairaalasta, jossa Frame viettää itsemurhayrityksen jälkeen 8 vuotta nuoruudestaan, ja jossa hän saa yli kaksisataa sähköshokkia. Kirjan osin muistia jäljittelevä rakenne, jossa Janetin mielessä elämän traagiset tapahtumat ja mielikuvituksen suojamuuriksi rakentamat kuvitelmat limittyvät päällekkäin, saa yhden perustelun sähköshokkihoidosta, joka häivyttää muistia joskus pysyvästi, joskus väliaikaisesti.
Mieleenpiirtyvästi kirjassa lausutaankin:
”Jumala heitti oman kuvansa korkealta taivaalta maahan mutta niin tehdessään ei tiennyt, että maassa se särkyy ihmisiksi.”
Ensimmäinen käännekohta tapahtuu, kun Janet välttää täpärästi lobotomian, koska voittaa proosallaan kirjallisuuspalkinnon. Ylilääkäri päättää, että ”teidän pitää pysyä sellaisena kuin te olette”. Janet pääsee paremmalle osastolle ja saa taas kirjoittaa.
Kaikkialla virtaava kotimeri
Janet Framen surullisiin elämänkäänteisiin kuuluu kahden sisaren menettäminen, toinen hukkuu 16-vuotiaana ja toinen 20-vuotiaana. Lisäksi veli potee epilepsiaa ja turvautuu alkoholiin, josta seuraa kotona aggressioita ja riitaa.
Perhe elää aineellisessa köyhyydessä ja tiskipöydän ääressä perhettä koossa pitävän boheemin äitinsä Janet menettää tämän kuollessa 56-vuotiaana. Äidin, jonka luovuus pursuaa runoina, joita hän kirjoittaa kaiken aikaa käytettyjen kirjekuorien kääntöpuolille ja käy lausumassa ja myymässä naapurustolle. Äidin, joka siten pakostakin ymmärtää tyttärensä sanallisen lahjakkuuden.
Kuolemaa ja surua havainnoidaankin tarkasti Janetin silmin, sillä ”kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä”.
Saaren asukkaalle meri on läsnä kaikkialla, mielessä ja kielessä, se rytmittää aaltojen lailla tapahtumia ja ajankulua. Vuoroin se tuo rantaan kuolemaa, vuoroin elämää. Jälkimmäistä isän kalasaaliidenkin muodossa, ja se on myös väylä, jota pitkin Janet matkustaa saareltaan pois ja takaisin.
Olla olemassa, koska se sattuu
Toinen käännekohta tarinassa tapahtuu Lontoossa, jossa vapaaehtoisesti mielisairaalaan mennyt Janet kuulee, että se miten hänet on diagnosoitu 12 vuotta aiemmin, ei pidä paikkaansa. Hänellä ei ole skitsofreniaa.
”Sinua ei olisi koskaan pitänyt sulkea mielisairaalaan”.
Kokemus on tietenkin ravisuttava, alkaa uuden identiteetin rakennus, jossa ei ole enää pakopaikkaa entisessä sairaudessa, olemisen vapaus valintoineen on kestettävä ilman sairausdiagnoosia. Uudelleen asemointia todellisuuteen kuvataan osuvasti, kun Janet hapuilee toisen ihmisen läheisyyteen:
”…me kaksi alastonta ihmistä katsomme toisiamme, olemme taidegallerian seinälle ripustettuja maalauksia, jotka voi tunnistaa vain hyvin läheltä.”
Sanojen pelastama
Janet Frame oivaltaa sanojen pelastavan voiman, hän kuvailee miten pelkällä läsnäolollaan sanat hoitavat, tuovat tuskan uudelleen elettäväksi, mutta samalla niiden suojassa on mahdollista olla turvassa, ”ilman että kuoleman käsi pääsee koskettamaan”.
Kirjan viimeisillä sivuilla Janet kiteyttää kirjallisuuden olemusta:
”Minusta rapisseet ajatukset ja tunteet jatkavat elämäänsä kirjoituksissani ja sitä kautta toisissa ihmisissä.”
Riitta Jalonen kertoo tarinan samoin kuin Janet sanoo kirjoittavansa, kantaen mukanaan häneen takertuneita ihmisiä, havainnoiden yksityiskohtaisen tarkasti toisen ihmisen mielenkuvia ja kirjoittaen näkemänsä ja kokemansa niin tarkasti ja kirkkaasti, että lukijakin lumoutuu samaan maailmaan.
Onhan ihme, ellei tämän suurenmoisen romaanin jälkeen pian saada myös Janet Framen omista kirjoista suomennoksia!
Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi 2016)
Kommentoi Facebookissa