SUOMI 100 Kodikas kerrostalohuoneisto keskellä Kemijärven keskustaa on näyttävä läpileikkaus eletystä elämästä. Sisustus viestii tarkkaan harkitusta tyylistä ja jokaisella esineellä on kerrottavanaan oma tarinansa.
Olohuoneen ikkunasta avautuva, neljä kertaa vuodessa vaihtuva maisemataulu saa Saara Kyyhkysen, 94, huokaisemaan syvään.
– Viimeiset 62 vuotta olen saanut nauttia upeista maisemista ja yhä edelleen tunnen suunnatonta riemua luonnonläheisistä näkymistä. Kemijärvi on säilyttänyt tuulahduksista huolimatta uskottavuutensa. Koti on siellä, missä syntyvät onnelliset muistot, lotta Kyyhkynen luonnehtii hymyillen.
Pusulassa, tavalliseen maanviljelijäperheeseen syntynyt Saara sanoo kasvaneensa äidittömänä, mutta ei onnettomana.
– Olin neljävuotias, kun äitini kuoli. Kasvoimme sisarusten kanssa isovanhempien hoivissa ja jälkeenpäin ajateltuna isä teki viisaan päätöksen. Tällä tavoin saimme turvallisen lapsuuden ja kun aika oli kypsä ja ikää enemmän, muutimme takaisin kotiin.
Myös varhaisnuoruuttaan Saara kuvailee tasapainoiseksi ja onnelliseksi. Koko lähisuku oli mukana lotta- ja suojeluskuntatoiminnassa. Saara seurasi tätiensä esimerkkiä ja liittyi yhdeksänvuotiaana pikkulottiin.
– Vähäisistä ikävuosista huolimatta tunsin astuneeni aikuisten maailmaan. Olin tavattoman ylpeä saamistani tehtävistä ja ennen kaikkea tunteesta, että voin auttaa. Pikkulottana sain myös vahvan kosketuksen isänmaallisuuteen, jonka tärkeys korostui entisestään siirtyessäni myöhemmin varsinaisiin lotan tehtäviin.
Ruisleipää ja villasukkia
Talvisodan kynnyksellä 16-vuotias Saara oli jo monet työtalkoot läpikäynyt suojeluskuntalotta. Nuori maatalon tyttö oli oppinut tekemään lottatyötä niin sydämellään kuin käsilläänkin.
– Isänmaallisuutta vaalittiin myös villasukkia kutomalla ja ruisleipätalkoilla. Yhteisöllisyyttä kasvattava talkootyö ei mennyt hukkaan, sillä armeija tarvitsi niin ruokaa kuin vaatettakin.
Vastuuntuntoiset suojeluskuntalotat ojensivat auttavat kätensä myös evakoille. Pusula toimi turvapaikkana pommituksia pakoon lähteneille helsinkiläisille.
– Minunkin kotiin majoitettiin 21 evakkoa. Ei siinä mietitty asumismukavuuksia. Pääasia, että kotinsa jättäneet saivat yösijan, ruokaa ja edes jonkinlaisen turvasataman.
Työ suojeluskunnassa sai kuitenkin jäädä, kun talvisota jatkui ja nuoria lottatyttöjä tarvittiin muihin tehtäviin.
– Olin heti valmis. Pusulaan perustettiin ilmavalvonta-asema ja sain kunnian kuulua kuuden tytön ryhmään, jotka kutsuttiin Forssaan kolmen päivän pituisille ilmavalvontakursseille. Koulutus oli lyhyt, mutta tehokas. Opettelimme tekemään hälytyksiä ja tunnistamaan lentokoneita, Saara selvittää.
Pusulan ilmavalvontatorni osoittautui rauhalliseksi paikaksi. Ylilentoja oli harvoin, mutta torniin noustiin kuitenkin säännöllisin väliajoin.
– Valvoimme ilmatilaa pareittain, kaksi tuntia kerrallaan. Vapaa-ajat menivät yleensä levätessä, mutta välipäivien aikana autoimme lottasisariamme varustehuollossa sekä sankarihautajaisten järjestelytehtävissä.
”Itkin menetettyä Karjalaa!”
Isänmaallisessa kodissa kasvanut Saara muistelee välirauhan julistamisen nostaneen tunteet pintaan.
– Muistan talvisodan loppuminuutit kuin eilisen päivän. Olin vartiovuorossa, kun sain tiedon rauhasta. Laskeuduin alas tornista ja päästyäni suojeluskuntatalolle purskahdin itkuun. Kyyneleitä riitti vielä kotimatkallekin, sillä olin menetetyn Karjalan takia todella murheellinen.
Jatkosodan alkaessa Saaran ja hänen kolmen lottasisarensa matka vei Äänislinnan kautta Prääsän kylään. Pehmeä sänky vaihtui lennosta telttamajoitukseen, sillä he saivat siirron viiden kilometrin päässä olevalle kolmiomittaustornille.
Vaikka olosuhteet olivat alkeelliset ja työ tornissa vaativaa, niin suurinta pelkoa aiheuttivat kuitenkin partisaanit.
– Olihan meillä kiväärillä varustettu vartiomies turvana, mutta tosipaikan tullen kohtaaminen partisaanien kanssa olisi jäänyt lyhyeksi, Saara kertoo.
Kesä Prääsän ilmavalvonnassa meni partisaanipelosta huolimatta rauhallisissa merkeissä. Saara ja hänen lottasisarensa sopeutuivat erilaiseen elämäntyyliin hyvin ja rakensivat metsäleiristään mahdollisimman viihtyisän.
– Tornissa oltiin valppaina, mutta vapaa-aikana keitettiin korviketta ja hassuteltiin. Tulimme keskenämme hyvin toimeen, joten tunnelma oli olosuhteet huomioon ottaen välitön.
Keräyksiä ja suruviestejä
Juhlista suurin oli kuitenkin muonantuojan vierailu. Hän toi mukanaan niin sielun kuin ruumiinkin ravintoa, sillä muonan lisäksi kuljetettiin myös kenttäpostia.
– Mannerheimin syntymäpäivänä saimme myös pienet viina-annokset, mutta vartiomies sai meidän tyttöjenkin osuuden. Tällä tavoin varmistimme, että poika pysyy aina lähettyvillä, ilmavalvontalottana toiminut Saara paljastaa naureskellen.
Prääsän korven partisaanipelko ei ollut kuitenkaan turha, sillä eräällä kerralla tuttu muonantuoja ei enää tullutkaan. Hänet oli ammuttu.
Komennuksen päätyttyä Saara palasi takaisin suojeluskuntaan ja määrättiin kanslialotaksi. Vaikka kyseessä oli siisti sisätyö, niin kanslialottana Saara joutui taipumaan hyvin erilaisiin tehtäviin.
– Toimenkuvaani kuului normaalien paperitöiden lisäksi välittää myös tiedot kaatuneista. Muistan eräänkin tapauksen, kun jouduin lähettämään parin viikon sisällä samaan taloon kaksi eri suruviestiä. Itku tuli sekä lähettäjällä että vastaanottajalla, Saara muistelee hiljaisena.
Sota-aika oli myös keräysten kulta-aikaa ja nämä tehtävät lankesivat pääsääntöisesti tehtäväjaostoa ylläpitäville kanslialotille. Keräyksiä suoritettiin muun muassa evakkojen hyväksi.
– Varsinkin jatko-sodan aikana oli pulaa kaikesta. Kiersimme talosta taloon ja keräsimme kaikkea mahdollista; kananmunista hevosten häntäjouhiin. Yleensä vierailuihimme suhtauduttiin myötämielisesti, mutta joskus lahjoitus tuli myös pahojen sanojen muodossa.
Lapsirakas elämäntyö
Jatkosodan loputtua Saara palasi takaisin kotiinsa ja ryhtyi hoitamaan sekä taloutta että tilan karjaa. Kanslialottana Saara oli kuitenkin saanut pientä tartuntapintaa sosiaalityöhön, joten nuori maatilan tytär kouluttautui lastenhoitoalalle.
– En saanut omia lapsia, mutta onneksi sain tehdä elämäntyöni kasvattajana. Toimin valtaosan työurastani lastenkodeissa ja pääasiassa niiden johtajana.
Hän kertoo saaneensa haasteellisuudestaan huolimatta erittäin ihanan ja opettavaisen työuran.
– Lapset antoivat arkisirkukseen hyvin ainutlaatuisen kosketuspinnan, Saara huokaa kiitollisena.
Eläkkeelle jäätyään johtajatar Kyyhkynen aloitti monipuolisen ja virikerikkaan harrastustoiminnan. Sotaveteraaniyhdistyksen lisäksi Saara on tuttu kasvo myös erilaisissa käsityöpiireissä.
– Olen aina menossa. Rakastan kotoilua, mutta välillä on kiva käydä matkoillakin, Saara veistelee hyväntuulisena.
Kommentoi Facebookissa