SUOMI 100 Siellä, missä ennen oli parikymmentä lehmää, on nyt komea rivistö Pappa-Tuntureita. No, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin merkkisuoran sekoittavat Jupiter, pari Soliferia sekä saksalaiskaunotar ”Syntoppi”.
Ja siellä, missä aikoinaan siivilöitiin maito, sijaitsee talon emännän Seija Sivulan, 79, mopediverstas.
– Tämä on minun päämajani ja paikka, jossa saan vapaasti sotkea käteni ja tuulettaa ajatuksiani.
Lääkäri ehdotti aikoinaan kolme aivoinfarktia saaneelle Seijalle keinutuolielämää, mutta määrätietoinen maatalon emäntä vastusti jyrkästi moista laiskottelua.
– Voi hyvänen aika sentään! Väkisin yrittivät tehdä hurumummoa, mutta niihin papereihin en nimeäni pyyhkäissyt. En olisi enää edes hengissä, jos olisin jäänyt tupaan tassuttelemaan. Ihminen on luotu liikkumaan ja tekemään arjestaan oman näköisensä. Tämä on minun elämäni. Siihen kuuluvat mopot, niiden pätkivät sytytykset sekä tietenkin likaiset kädet, Seija luonnehtii naureskellen.
Perhon mopedimummo Seija pesee rasvan tahrimat kätensä naftalla, vilkaisee mopedin sivupeiliin ja hymähtää näkemälleen.
– Rapatessa roiskuu. Tässä naamassa ei kaupan voiteita tarvita, kun ketjuöljy ajaa saman asian, mopedimummo sanoo ja iskee silmää.
Kuusivuotiaana hevoshommiin
Hyvästä huumoristaan tunnettu Sivulan emäntä ei ole menopelienkään suhteen ihan keltanokka.
– En todellakaan. Maatalon kasvattina olen aina ollut siellä missä tapahtuu. Kuusivuotiaana ajoin jo hevosta ja kun kauramoottori vaihtui peltihevosiin, opettelin luonnollisesti myös niiden rahtaamisen.
Seijalle ei ole kuitenkaan koskaan riittänyt pelkkä ajaminen, sillä perholaisemäntä on ollut kiinnostunut myös ajopeliensä sielunmaailmasta.
– Jo rippikouluiässä viihdyin paremmin konepellin alla kuin laskuopin ääressä. Korjasin mopedien lisäksi myös talon muut kulkupelit, traktorista lähtien. Kun maine näppäränäppisenä likkana kasvoi, vaihdoin laakereita ja männänrenkaita myös naapureiden ajokkeihin. Työrauha oli taattu, kun sanoin isännille, että saman pellin alle mahtuu sitten vain yksi pää ja kaksi kättä ja ne ovat minun, Seija muistelee naureskellen.
Huolto-ja korjaushommien lisäksi Kyyjärvellä varttunut Seija sanoo opetelleensa myös tilalla tarvittavat konetyöt.
– Olen perso työlle ja mitään en ole rohkeuden puutteen takia jättänyt väliin. En raskaita metsähommia enkä monenkirjavia hetkiä karjatilan emäntänä. Tämä on verenperintö, josta olen edelleen tavattoman kiitollinen.
Kun nostalgia herää eloon
Maatöiden karaisema emäntä nostaa köysien varassa köllöttelevän metalliaihion pöydän päälle ja silmäilee uutta projektiaan mietteliäänä.
– Niin. Tästä tämä mopedin synnyttäminen sitten alkaa. Edessä on paljon työtä ja lukematon määrä nippeleitä, nappeleita sekä ruosteista rautaa. Nostalgian herättäminen eloon ei ole läpihuutojuttu. Museokilpien saaminen edellyttää, että mopedi entisöidään lampunkupua myöten alkuperäiseen malliin.
Seijan 1960-lukua henkivässä mopediverstaassa tietotaito kulkevat kuitenkin luontevasti käsikynkkää, sillä nainen aihion äärellä on kasannut tähän mennessä noin sata mopedia. Näistä muutama kymmenen on entisöity suoraan museokilpiin.
– Tässähän se on aika mennyt oikein mukavasti. Kun yhden saa valmiiksi, niin toinen odottaa jo vuoroaan. Mopedinraatoja tuodaan yli maakuntarajojen, vaikka alussa ajattelin, että pidän harrastuksen vain perhepiirissä. Hankalaa siinä on kuitenkin jarrutella, kun mieli on nuori ja kädet tahtovat tehdä töitä.
Seijan mopoverstasta ja sen sisältöä ei voi muuta kuin hämmästellä. Työkalut, varaosat, aihiot sekä valmiit ja puolivalmiit mopedit ovat siistissä järjestyksessä. Kaikki omilla paikoillaan, nätisti ja näyttävästi.
– Varaosien suhteen joku voi sanoa, että nyt on mummolta karannut mopo käsistä, mutta näin ei kuitenkaan ole. Tässä hommassa turhaltakin näyttävä raudan pätkä saattaa osoittautua tarpeelliseksi tai jopa elintärkeäksi.
Esimerkiksi Soliferin kytkinvaijeria ei saa kaupan hyllyltä. Pappavuosimallia olevien mopedien varaosat eivät ole markettitavaraa.
– Ei todellakaan! Kiertelen kyliä ja ihmisten tallin vinttejä. Keräilen osia myös rompetoreilta ja kavereilta. Ja jos tarvitsemaani ei satu löytymään, niin teen sen sitten itse, Seija paljastaa.
Surun vuodet koulivat
Vaikka Seijan elämä on pyörinyt jo vuosikymmeniä mopedien ympärillä, niin vasta 1990-luvun loppupuolella lypsykarjatilan emäntä siirtyi päätoimiseksi mopoharrastajaksi.
– Elämääni mahtuu ajan jaksoja, jolloin voimat eivät olisi riittäneet edes mopedin käynnistämiseen.
Vastoinkäymiset alkoivat vuonna -86, jolloin Seija sai vajaan kymmenen vuoden sisällä kolme aivoinfarktia.
– Toispuoleisen halvauksen lisäksi menetin ensimmäisellä kerralla jopa muistini. En tuntenut ketään, en edes omia lapsiani.
Sitkeän tahtotilansa ansiosta Seija kuitenkin selviytyi ja myös liikuntakyky palautui lähes täysin ennalleen. Mutta aivoinfarktien väliin mahtuu myös tragedia, joka pysäytti kerralla Sivulan perheen elämän. Hän menetti vuoden 1990 elokuun 28. päivänä nuorimman lapsensa.
– Poika hukkui 11-vuotiaana kotijärveen. Oman lapsen kuolemasta ei koskaan selviä. Ei ikinä, vaikka ajan myötä suru muuttuukin lempeämmäksi. Ikävää eivät vuodet kuitenkaan helpota. Välillä on sydän kaipuusta raskas, mutta lohtua antavat kuitenkin mukana kulkevat muistot, Seija kuiskaa ja painaa kätensä rintaansa vasten.
Siinä vaiheessa kun navetta tyhjeni elukoista, Seija ei jäänyt miettimään seuraavaa siirtoa.
– Sanoin edesmenneelle miehelleni, että elämänmuutoksesta täytyy tehdä mahdollisimman pehmeä. Samaan aikaan, kun eläkkeelle jäänyt naapurin emäntä kiikutti tyhjenneeseen navettaansa kangaspuut, minä kannoin omaani mopon raatoja. Lupasin itselleni, että eläköityminen ei tarkoita kiikkustuolissa istumista ja sanani olen pitänyt.
”Kaikenlaisia romppeita on räpelöity”
Seija tunnetaan naisena, joka kasaa mopedin käyttökuntoon vaikka pahvilaatikoissa tuoduista osista. Maakunnan kätevin emäntä ei tarvitse eri työvaiheisiin liiemmälti ulkopuolista apua.
Seijan käsissä pysyvät kaikenlaiset työkalut. Hän tekee moottoriremontit ja sähkötyöt, pinnoittaa rattaat, kiillottaa, maalaa sekä hitsaa.
– En minä työtä enkä haasteita pelkää, sillä niitä näissä riittää. Vanhan mopedin kasaaminen ja kesyttäminen ajokuntoon on lukemattomien työtuntien tulos. Varsinkin Pappa-Tunturin moottori pistää monesti miettimään. Se on kauhean vastahakoinen kasattava, mutta vielä ei ole yksikään härveli jäänyt käynnistymättä. Jos sytytys on kohdallaan, niin viimeistään kolmannella polkaisulla napsahtaa hyrisemään, Seija selvittää naureskellen.
Entisöidyt veteraanimopot maksavat keskimäärin 2 000–3 000 euroa. Käyntikuntoisella Zündappilla on Seijan tallissa 700 euron hintalappu. Sivulan emäntä ei jää toimettomaksi myöskään muiden vehkeiden kanssa. Kaikenlaisia romppeita on tullut räpelöityä.
– Kun on vain raudasta tehty, niin eiköhän se kuntoon saada. Hiljattain tein omaan traktoriinikin täydellisen vaihdelaatikkoremontin. Sen jälkeen ei ole Valametin vaihteet kirnunnu.
Ja kunnon konenaisena Seija tykkää luonnollisesti myös ajella.
– Tottahan toki minun on kokeiltava, miten rattaat rullaavat. Kaikenlaisilla vehkeillä on tullut ajeltua. Kyykkymallisella moottoripyörälläkin pyyhkäisin kerran kyläkauppaan ja toin ostoskassin hampaissa, kun ei sattuneesta syystä ollut muuta kuljetuspaikkaa, Seija paljastaa naureskellen ja polkaisee veteraanikaunottaren laukkaan.
Kommentoi Facebookissa