KOLUMNI Maalaisjärki ja asiointi pankissa ovat nykyään enää vain kaunis muisto. Varsinkin ikäihmiset kokevat tiskin takana asioimisen todella hankalaksi. Ja tähän on myös todelliset syynsä.
Kerronpa tositarinan erään pienen pohjalaiskunnan kyläpankista, jota myös omistaja-asiakaspankiksi kutsutaan. Vielä kymmenisen vuotta sitten kyseinenkin pankki oli auki viisi päivää viikossa, aamusesta iltapäivän hämäriin. Tiskin takana hymyili joukko ystävällisiä rouvia, joukossaan myös muutama neiti-ihminen. Kaikki tuttuja ja niin sanotusti oman kylän tyttöjä. Ja varsin usein pankkisalissa asteli myös itse pankinjohtaja, tervehti tulijoita ihan kädestä pitäen ja jos aika antoi myöten, jäi hetkiseksi myös vaihtamaan kuulumisia.
Joskus johtaja sanoi, että ”pistäpäs käsi alle” ja pudotti kouran silmään tikkuaskin, kynän tai oranssisella pankkilogolla varustettuja karamelleja. Ja ainakin kerran vuodessa pankista lähdettiin kotia kohti uusi lippis päässä ja muutaman kerran mukaan lähti myös mukavan pehmoinen pyyhe. Toki samaisella logolla varustettu.
Asiointi pankissa tuntui aina niin mukavan kotoisalle. Ja ei siinä mitään vuorolappuja jaettu. Jokainen tuli, odotti ja kävi sitten vuorollaan asioimassa. Samalla kun maksettiin laskuja, vaihdettiin myös kiireisemmät kuulumiset. Kiire oli käsitteenä tuntematon. Siitä toki puhuttiin, mutta sitä ei valjastettu käyttöön.
Mutta, tekniikan kehittyessä yleistyivät myös nettipankit. Siis pankkiasiointi netissä. Tätä esiteltiin ja suositeltiin kaikille, myös tämän sukukunnan vanhimmille edustajille. Toiset ottivat, alkuun tietämättä mitä ottivat, mutta ottivat kuitenkin. Kun kaikki muutkin olivat ottaneet ja netissä asioimista mainostettiin helpoksi ja nykyaikaiseksi. Kyllä, juuri sitähän se on, mutta moni varttuneemman väen edustaja ei ollut ennen tätä edes nähnyt tietokonetta, saati sitten koskenut siihen.
Osa senioreista omaksui nettipankin ja sen suomat mahdollisuudet ilman suurempia notkahduksia, mutta iso – korostan sanaa iso – joukko pitkän pätkän elämää nähneitä valitsivat alkuperäisen toimintatyylin. Ja myös tiskillä asioimiseen tuli antaa mahdollisuus.
Enää ei kyseisenkään pankkisalin ovet avaudu kuin pari kertaa viikossa ja vain kolmen tunnin ajaksi.
Kului vuosi jos toinenkin, ja pankkiasiat sujuivat myös näiltä tiskin takana kävijöiltä mallikkaasti. Laskut maksettiin tililtä, kuten ennenkin ja rahat nostettiin suoraan näppiin entiseen hyvään malliin. Ei tarvinnut todistella henkilöllisyyttään eikä näyttää rokotustodistuksia. Tyttö tiskin takana tunsi asiakkaan ja asiakas tytön. Olihan sitä oltu jo vuosikymmenet samassa lauluköörissä ja vähän vielä sukulaisiakin. Tämä riitti mainiosti todistamaan, että naama ja tilit täsmäävät.
Aika kultaa vuodet ja on siirrytty tähän hetkeen. Enää ei kyseisenkään pankkisalin ovet avaudu kuin pari kertaa viikossa ja vain kolmen tunnin ajaksi. Siinä ajassa on pitäjän mummojen ja paappojen ja muiden netittömien ehdittävä hoitaa pankkiasiansa. Tiukkaa tekee, todella tekee.
Ja meno on muuttunut myös muuten hyvin ohueksi. Toki tytöt tiskin takana ovat edelleen ystävällisiä ja hymyileväisiä ja jopa ymmärtäväisiä, mutta pirulainen nimeltä byrokratia on vienyt mukanaan asiakaspalvelua kannattelevan maalaisjärjen.
Enää ei tutuilla kasvoilla eikä vuosikymmeniä kestäneellä asiakassuhteella ole mitään merkitystä. Enää ei voi maksaa omalta tililtä edes omaa laskua, jos et pysty todistamaan henkilöllisyyttäsi. Ei auta kahden tuttuakin tutumman kaverin vakuuttelut, että Lennu on Lennu. Ei auta myöskään ajokortin näyttäminen. Se on vanhemmille ja alalla pitkään olleille pankkirouville kelvannut näihin päiviin saakka henkilöllisyystodistukseksi, mutta ei enää nuoremmalle sukupolvelle.
Laskut jäävät maksamatta ja rahat nostamatta, kun nuori pankkineiti ei ”pysty” todentamaan henkilöllisyyttä ajokortin, yleisen tunnettavuuden, kavereiden eikä myöskään paikalle pyydetyn iäkkään aviopuolison taholta.
Jäätävä tilanne, todella nöyryyttävä. Varsinkin kun pankkisuhde on kestänyt yli kuusi vuosikymmentä ja kyseisen henkilön yksityiset, perheen ja myös yritysten rahavarat ovat aina kulkeneet pääosin kyseisen pankin kautta.
Vaikka tilanne oli ja meni ja maailmassa on suurempiakin asioita, niin jälkensä jättää tällainenkin kohtelu. Senioripariskunta ei liene ainoa, joille asioiminen pankissa on omanlaisensa jännitysnäytelmä. Jos omillaan toimeen tuleva ja velaton ihminen ei voi enää hallita omia tilejään, niin katse peiliin olisi pankkimaailmassakin paikallaan. Mitä järkeä on tällaisella määrällä höpöhöpösäädöksiä ja byrokratiaa, kun nämä eivät kuitenkaan estä väärinkäytöksiä tehtailevien toimia?
Vain tavallisen ihmisen elämästä on tehty todella hankalaa. Maalaisjärjelle ja sen käytölle olisi nyt todellinen tilaus. Nimittäin toinenkaan tositarina ei ole kovin imartelevaa pankkimaailmalle.
Elettiin vuoden takaisia aikoja, kun eräs, myös iäkäs herrasmies halusi nostaa omalta pankkitililtään 3 000 euroa. Siis kolme tonnia omaa rahaa. Tämä ei käynyt kuitenkaan kuten ennen muinoin eli otto, leima, rahat käteen ja kaupan päälle nätti hymy. Nyt tämä seniori joutui luonnollisesti todistamaan henkilöllisyytensä, mutta tämän lisäksi miespoloinen joutui kolmannen asteen ristikuulusteluun; miksi nostat rahat ja mihin käytät?
Hyvillä hermoilla ja astetta paremmalla huumorilla varustettu mies ei jäänyt tässäkään tilanteessa sanattomaksi. Hän kumartui pankkineitosen puoleen ja katsoi tätä syvälle silmiin.
”Kuulehan tyttö. Tämä raha on minun, vain minun, kovalla työllä hankittu ja tarkan euron taktiikalla säästetty. Se mihin tämä menee, ei kuulu sinulle, ei sitten minkään vertaa. Jos haluat kuitenkin jotakin niihin papereihisi merkitä, niin pistä, että kaikki, joka ikinen sentti menee emännän alushousuihin ja jos jotakin jää, niin lopulla ostan tikkareita.”
Anne Anttila
Kirjoittaja on Päivän Lehden vakituinen avustaja ja nykypäivän elämänmenoa hämmästelevä toimittaja.
Kommentoi Facebookissa