TAIDEVÄÄRENNÖKSET Suomen rikoshistoriassa poikkeuksellisen suuri taideväärennöksiä ja niiden kauppaa käsittelevä oikeudenkäynti alkoi Helsingin käräjäoikeudessa tammikuun alussa. Syytetyistä suuri osa on taidekauppiaita, galleristeja ja välittäjiä, joita syytetään muun muassa törkeistä petoksista ja rahanpesusta.
Yksi syytetyistä on entinen taidekauppias Jouni Ranta, joka on yhdessä toimittaja Marko Erolan kanssa kirjoittanut teoksen Vilpitön mieli – Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi). Kirja julkaistiin samoihin aikoihin käräjien alkamisen kanssa.
Jouni Ranta kertoo avoimesti omista rötöksistään ja pohdiskelee motiivejaan, mutta myös suoraan syyttää suomalaista taidemaailmaa kaksinaamaisuudesta ja muiden muassa taidehuutokauppoja tietoisista huijauksista. Hän myös varsin suorasukaisesti nimeää taide-asiantuntijoita, joiden ammattitaitoa ja vilpittömyyttä epäilee.
Muistelmien siemen lienee kylvetty jo yli kymmenen vuotta sitten, ajatteluaikaa Ranta sai vankilavuosinaan. Hänet tuomittiin väärennösten myymisestä vuonna 2005 yli kahden vuoden ehdottomaan vankeuteen ja mittaviin satojen tuhansien vahingonkorvauksiin. Tuomioon tuli vielä vankeusaikana lisää istuttavaa, kaikkiaan Rannan vankilareissu kesti lähes kolme vuotta.
Kommunistin poika jakaa itselleen kortit
Oman maailmalla pärjäämisen, näyttämisen halunsa Jouni Ranta katsoo virinneen jo forssalaisesta lapsuudesta, jossa kommunistin pojan ei sopinut edes puhua Finlaysonin johtajien lapsille, jotka pelasivat puistossa tennistä. Tehtaalla lämmittäjänä työskennellyt isä opasti kiertämään kentän kauempaa, mutta poikaa ei duunarin tulevaisuus houkuttanut.
Tavalliselta ja tunnistettavalta tarina tuntuu siltä osin, kun Ranta kertoo kompensoineensa lapsuudessa syntynyttä alemmuudentuntoaan hankkimalla paljon rahaa, Mersuja ja alkoholipitoista viihde-elämää. Tyyliin kuului myös vahvistaa egoa maksamalla anteliaasti ryyppyjen avulla kavereita kantapöytään. Erikoisemmaksi tarina muuttuu, kun Jouni Ranta löytää lahjakkuutensa huijauksiin.
Vakaa perhe-elämä ja varma palkkatulo rakennusliikkeessä ei riittänyt, Ranta kertoo kaivanneensa jotain enemmän, jotain jännittävämpää. Sellaista tarjoutui, kun hän huomasi hyvän muistinsa ja laskupäänsä ansiosta pärjäävänsä hyvin korttiringeissä. Puolimatkan Turun konttoria johtaneesta Armas Puolimatkan tyttären miehestä Ranta saa pelikaverin, ja rahaa liikkuu pokeri-illoissa entistä enemmän, kun pöytään istuvat ammattipelurit. Ranta pääsee suljetun piirin oppiin ja ryhtyy korttiammattilaiseksi.
Liian hyvät korttikädet käyvät kuitenkin raskaiksi, kun vastapelurit ottavat tappiot raskaasti ja takaisin ”oli annettava jokunen satanen, jotta puukko meni tuppeen”. Ranta toteaa touhun muutenkin turhan raa´aksi havaittuaan, että monet häviäjät olivat pahasti peliriippuvaisia, eivätkä pystyneet lopettamaan, vaikka kuinka paljon hävisivät.
Toritaide vie kulkukauppiaan kultakauteen
Sattuma järjestää jälleen kerran seikkailijan asiat ja Jouni Ranta päätyy myymään setänsä kanssa halpoja sisustustauluja pitkin Suomea, erittäin hyvällä menestyksellä. Taiteellinen herätys koetaan toisaalta helpon rahan ja toisaalta taiteeseen liittyvän hienouden glamourin avulla.
– Minulle on ollut kaksi paikkaa, joista tulee yhtä hieno olo: kasino ja taidemuseo.
Arvotaide tulee tutuksi, kun ahkeraan taulukauppiaaseen ottaa yhteyttä Taiteilija, kuten Ranta kutsuu vasta kirjan lopussa nimeltä paljastamaansa taitavaa taidemaalaria ja väärentäjää. Ensi tapaamisessa Taiteilija kuitenkin esittelee itsensä taidekauppiaaksi ja kysyy voisiko Ranta ottaa kaupattavakseen arvotaulun ja niin ”Maria Wiik” lähtee matkaan.
Kirjassa Ranta kertoo tietysti uskoneensa melko pitkään kaupattavakseen ottamiensa kuuluisten maalarien teosten aitouteen. Myytäväkseen hankkimansa taulujen signeeraukset sanoivat niiden olevan muiden muassa Hjalmar Lindholmin, Eero Järnefeltin, Albert Edelfeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Eero Nelimarkan, Helene Schjerfbeckin, Ellen Thesleffin, Reidar Särestöniemen ja Unto Koistisen siveltimestä lähtöisin.
Harppaus halvasta sisustustaiteesta parhaiden taiteilijoiden arvotauluihin onnistuu erinomaisen väärentäjän ja vilpittömän mielen avulla.
Pankkien löysällä rahalla haalitaan taidetta
Ranta nimeää helsinkiläisen turkisliikkeen johtajan Dan Keinin oppi-isäkseen taiteen arvostettuun maailmaan, jossa hyvä käytös ja taiteen tuntemus avaavat museoiden ja huutokauppojen ovia. Avainsanana on hyvä maine.
Ravintoketju syntyy, kun Taiteilija väärentää mestarillisesti kuuluisia tauluja, sanoo saaneensa sen omalta asiakkaaltaan eteenpäin myytäväksi, Ranta ottaa sen puolestaan välitettäväkseen, kauppaa hyvällä katteella edelleen arvostetulle taidekauppiaalle, jolla on oma asiakaskuntansa arvotaiteelle.
Lopulta Ranta pyörittää myös omia taidesalonkeja sekä Turussa että Helsingissä. Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti miten rahamarkkinoiden vapautuminen ja taloudellinen nousukausi 1980-luvulla vasta varsinaisesti loivat Suomen taidemarkkinat.
Pankkien auliisti jakaman löysän rahan myötä tauluista tuli menestyksen symboleja ja sijoituskohteita. Keräilijöistä ehkä kuuluisimman Pentti Kourin kerrotaan soittaneen erääseen taidenäyttelyyn, josta hän sen puhelun myötä osti kaikki taulut.
Taiteilija kertoo lopulta erästä huutokauppaluetteloa selaillessaan, että ”katso, tämä on minun maalaamani. Ja tämä ja tämä”. Asia tulee selväksi viimeistään, kun Ranta löytää Taiteilijan maalaamasta von Wrightin lintuaiheista taulua. Joinakin aikoina saattaa myös Taiteilijalta tulleessa taulussa olla märkää maalia, vaikka signeerauksessa lukee 1890.
Ahneus ja tilaisuus tekevät varkaan
Ranta aprikoi, että olisi ehkä lopettanut väärennösten myymisen, ellei olisi huomannut, että niitä oli myynnissä kaikilla kauppiailla ja myös arvostetuilla taidehuutokauppakamareilla. Rannan mukaan kaikki myös tiesivät väärennöksiä olevan paljon liikkeellä, mutta kieltäytyvän sitä tunnustamasta, ”koska miljoonia oli tehtävissä teeskentelemällä vilpitöntä”.
Lopulta taulut olivat taitavalle kauppiaalle kuin pelimerkkejä, joilla voi todistaa paitsi omaa etevyyttään myös hankkia voittaessaan paljon rahaa.
”Väärennetyn taiteen kauppa ei ole sitä, että myydään taulu väärennöksenä. Se on sitä, että väärennös tuodaan markkinoille, missä se pyörii aikansa epävarmana, kunnes jonkun merkittävän tahon tunnustus muuttaa sen jossain vaiheessa aidoksi.”
Ranta korostaa kahta seikkaa, mitkä mahdollistivat laajamuotoisen väärennettyjen arvotaulujen kaupan Suomessa. Ensinnäkin hänen mukaansa huutokauppojen välinpitämättömyys oli suurin syy, miksi Suomi oli väärennetyn taiteen luvattu maa. Huutokauppojen luetteloihin päässyt väärennetty ”epävarma” maalaus saa samalla siunauksensa ja muuttuu taatusti ”aidoksi”. Maininta Hagelstamin luettelossa oli ostajalle yhtä kuin aitoustodistus.
Ranta väittää Hagelstamin huutokauppojen myyneen noin satakaksikymmentä hänen Taiteilijalta hankkimaansa taulua ja parikymmentä väärennöstä menneen myös Tukholman Auktionsverketin kautta. Bukowskin kautta hän sanoo myyneensä kahdeksankymmentä väärennöstä ja huutokauppa Helanderin kautta parikymmentä. Vastuun Ranta sanoo kantavansa kuitenkin itse, tauluja vieneet bulvaanit eivät tienneet maalauksia väärennöksiksi.
Taidekauppiaalla lupa myydä väärennöksiä
Ranta muistelee miten oli kerran ihmetellyt arvostetulle taidekauppiaalle Paul Hörhammerille miksi poliisi on aina hänen kimpussaan, muttei koskaan Hörhammerin, vaikka tämäkin myy väärennettyjä tauluja. Hörhammer vastaus oli ollut, että ”hänellä on periaatteessa ´lupa´ myydä väärennöksiä, koska hän ei voi tietää, että ne ovat väärennöksiä”.
Toinen ratkaiseva asia väärennetyn taiteen menestykseen markkinoilla oli tauluja väärentäneen taiteilijan taitavuus. Taulut olivat niin hienoja, ettei niitä epäillyt kukaan. Asiantuntijat vertasivat Taiteilijan sivellintekniikkaa Järnefeltin tekniikkaan ja totesivat sen olevan sataprosenttisesti Järnefelt.
Taiteilijan motiiveja Ranta valottaa tämän lausahduksella, että ”on paljon hienompaa, kun huutokaupassa myydään minun Järnefeltini kuin minun oma työni. Silloin olen todistetusti vähintään yhtä hyvä kuin Järnefelt”.
Ranta uskoo rahaakin tärkeämpää olevan, että pystyy huijaamaan. Hieman omaa moraaliaan paljastaen hän lausahtaa monen ihmisen olevan luultavasti rehellinen vain siksi, ettei tule tilaisuutta tai ei ole taitoa varastaa.
Mutta Taiteilijan hän uskoo olevan yksi taitavimmista väärentäjistä koskaan, myös kansainvälisesti ajateltuna. Taiteilija osasi väärentää lähestulkoon kenen tahansa töitä niin hyvin, että parhaat asiantuntijat menivät kerta toisensa jälkeen vipuun. Ranta kertoo myös yhden tarinan, jossa Veikko Vionoja itsekin erehtyy tunnistamaan väärennetyn maalauksen omakseen ja signeeraa sen uudestaan taulun kääntöpuolelle.
Niin, Taiteilijan nimen Ranta paljastaa kirjansa lopussa. Se on Veli Seppä, josta olisi saattanut tulla maalaustaitonsa ansiosta kuuluisa ihan kunniallisellakin tavalla.
Asiantuntijoilla ei ole asiantuntemusta
Osansa taideväärennösmarkkinoiden luomisesta saavatkin asiantuntijat, joiden asiantuntemukseen Ranta ei tunnu luottavan pätkääkään, niin monta kertaa hänen väärennökseksi tietämänsä maalaus arvioidaan parhaidenkin tutkijoiden toimesta aidoksi.
Erityisesti hän viittaa kintaalla lausuntoihin, joissa uskotaan väärennösten tulevan pääosin Venäjältä ja niiden rajoittuvan vain pieneen joukkoon suomalaisista mestarimaalareista.
Ikään kuin vastauksena tähän väitteeseen Ranta listaa kirjaansa muistiinpanonsa, joihin hän on kirjannut itse Taiteilijalta hakemansa teokset ja myös tiedossaan olevat muiden henkilöiden hakemat maalaukset. Lista sisältää noin yhdeksänsataa taulua ja sen hän sanoo olevan varman päälle laskettu, todennäköisesti tauluja on mennyt yli tuhat.
Lista on järkyttävän monipuolinen ja kauhistuttavan pitkä. Se käsittää sekä kotimaisen taiteen keskeisimmät nimet, mukana niin Tove Jansson, Hugo Simberg, kuin Pekka Halonen että ulkomaisen taiteen suuruudet kuten Ivan Aivazovski, Marc Chagall kuin Pablo Picasso.
Uudet menetelmät helpottavat tunnistamista
Vilpitön mieli -kirjassa olevan listan keskeinen viesti taiteen ostajille on se, että taiteilijan nimi tai ostopaikka ei ole minkäänlainen tae siitä, että teos on aito. Mikä tahansa taulu voi olla väärennös.
Aavistella voi, että kenellä seinällään näiden mestareiden maalauksia on, tämän kirjan ja käynnissä olevan oikeudenkäynnin seurauksena aivan varmasti tuntee epävarmuuden hiipivän ihonsa alle. Epäilemättä lähivuosina käynnistyy, ja toivottavasti käynnistyy, suuri aitouden tarkistusaalto, mihin tänä päivänä onkin paremmat tekniset edellytykset kuin aiemmin. Tärkeää tietenkin olisi saada kaikki väärennetyt teokset paljastettua, jottei niitä edelleen kierrätettäisi aitoina huutokaupasta toiseen.
Jouni Ranta vinkkaa kirjassaan puoliksi tosissaan, että hänen asiantuntemuksensa väärennetystä taiteesta, jonka hän on hankkinut katseltuaan kolmekymmentä vuotta Suomen taitavimman väärentäjän töitä, kannattaisi hyödyntää yleiseksi hyödyksi. Hän osaisi ohjata epäilyttävät työt Ateneumin materiaalitutkimuksiin.
Jouni Rannan ja Marko Erolan kirja on viiltävä johdatus parhaillaan käynnissä olevaan taideväärennysoikeudenkäyntiin, mutta sen paljastamat rikokset lienevät oikeudellisesti jo vanhentuneita, eikä kaikkia siinä esiintyvistä henkilöistä ole enää kertomassa omaa näkemystään asioista.
Ranta kertoo oppi-isänään pitämänsä Dan Keinin ampuneen itsensä kotonaan poliisin kuulustelujen jälkeen. Myös Paul Hörhammer kuoli yllättäen viime vuoden marraskuussa.
Kirjaansa Jouni Ranta on epäilemättä tehnyt sekä sovitusmielessä että paljastustarkoituksella, eikä hän itsekään väitä kertovansa kaikkea. Puolustuksekseen hän katsoo hieman lapsenomaisesti, että ”kaikki muutkin tekivät” ja toisaalta, ettei hän taidekaupoillaan vienyt köyhiltä ihmisiltä leipää vaan yleensä tauluja hankkivat varakkaat ihmiset.
Samalla hän pääsi pelaamaan niiden ”Finlaysonin herrojen penskojen kanssa”.
Kommentoi Facebookissa