ELOKUVA Lokakuun 25. päivänä vuonna 1908 Hämeenlinnassa syntyi yksi suomalaisen teatterin ja elokuvamaailman karismaattisimmista henkilöistä. Jos Olavi Virta on kruunaamaton tangokuningas, on Tauno Palo suomalaisen valkokankaan kaikkien aikojen suurin sankari.
Tauno Palo, alkuperäiseltä nimeltään Brännäs, syntyi tsaarin vallan aikaan. Suomen itsenäistymisen jälkeisen sisällissodan kuohunnassa hän oli vasta yhdeksänvuotias. Perhe oli muuttanut Helsingin Kallioon, keväällä 1918 hän näki kotinsa läheisessä metsikössä kuolleita saksalaissotilaita ja koulun pihalle oli kasattu palaneita ruumiita. Tapahtuma jätti lähtemättömän jäljen nuoreen mieleen.
Tauno Palon isää, Tarkk´ampujapataljoonassa koulutettua Lars Brännäsia yrittivät punaiset turhaan houkutella puolelleen. Äiti Olga pelasti puolestaan Tauno Palon serkun punaisten käsistä – ja vei ruokaa vankileirille vangituille punaisille. Kova kokemus oli myös nyrkkeilyä harrastaneen isoveljen kuolema itsemurhan tehneenä.
Kohtalona ovat naiset
Näyttelijänura aukeni Sörnäisten Työväen Näyttämön iltanäyttelijänä vuonna 1927, rakastajan roolissa. Siellä hän tapasi myös tulevan vaimonsa Sylvi Sakin, jonka kanssa avioitui vuonna 1934. Silloin Palo oli jo Suomen Kansallisteatterin näyttelijä, nimensä hän vaihtoi virallisesti vuonna 1936. Liitosta syntyi kaksi poikaa, Pertti ja Martti.
Elokuvataivaan tähdeksi Tauno Palo nousi yhdessä Ansa Ikosen kanssa, heidän ensimmäinen elokuvansa kahdestatoista yhteisestä oli Kaikki rakastavat. Moni luuli näyttämöparin olevan todellisuudessakin pariskunta. Näin ei kuitenkaan ollut, Tauno Palon vastanäyttelijänä toimivat myös muun muassa Regina Linnanheimo, Helena Kara, Ella Eronen, Anneli Sauli sekä Teija Sopanen.
Naiset olivat kuitenkin Tauno Palon kohtalo. Palolla oli avioliittonsa aikana suhde näyttelijä Kyllikki Väreen kanssa, jonka puoliso oli näyttelijä Unto Salminen. Heidän poikansa, näyttelijä Esko Salmisen oikean isän henkilöllisyys oli vuosikausia hienotunteisesti vaiettu julkinen salaisuus.
Suhde Kirsti Ortolan kanssa alkoi 1940-luvun lopulla, heille syntyi yhteinen lapsi Jukka-Pekka Palo vuonna 1954 ja pariskunta meni naimisiin 1962. Kolmannessa polvessa Palon suvun näyttelijäperintöä ovat jatkaneet myös Jukka-Pekan tytär, teatteriohjaajan assistentti Amanda Palo sekä Pertti Palon tytär Sanna-Kaisa Palo ja Esko Salmisen poika Kristo Salminen.
Isänmaan palveluksessa
Sota-aikana Tauno Palo toimi sekä armeijan viihdytysjoukoissa että teki elokuvia. Tammikuussa 1941 sai ensi-iltansa elokuvaklassikko Kulkurin valssi, joka toi lohtua kovia kokeneelle kansakunnalle. Se oli myös Tauno Palon tähtirooli, joka edellytti useita laulukohtauksia.
Tuntemattomasta syystä Tauno Paloa ja muita näyttelijöitä epäiltiin sota-ajan huhuissa vakoilijoiksi. Kerran Palo joutuikin kirjoittamaan epäilijöille serkkunsa mukana lähettämäänsä kirjelappuseen viestin:
”Tämä maa ei koskaan sortua saa. Tauno Palo.”
Lause on Paavo Cajanderin tekstistä Isänmaalle, jonka Jean Sibelius on säveltänyt. Tauno Palolla oli myöhemmin rooli myös Tuntemattomassa sotilaassa, jossa hän näyttelee majuri Sarastietä.
Kuuluisimmillaan Tauno Palo oli hieman hurjaluonteisten miesten roolissa, Rosvo-Roopessa ja Iso-Anttina filmissä Härmästä poikia kymmenen. Hän sai Jussi-palkinnon samana vuonna 1950 kyseisistä molemmista miespääosista sekä vuonna 1946 elokuvasta Menneisyyden varjo ja vuonna 1952 filmistä Omena putoaa.
Sairaus vie sankarin
Taiteellisia voittoja syntyi teatterin puolella, kuten esimerkiksi Tennessee Williamsin draamanäytelmässä Viettelyksen vaunu. Ikääntyvä sankarinäyttelijä alkoi itsekin tuskastua ensirakastajan rooleihinsa, kuinka monella tavalla saattoi vakuuttaa rakastavansa toista. Elokuvasta Maailman kaunein tyttö esitettiin jo julkisesti kritiikkiä, vastanäyttelijä Armi Kuuselan kanssa olevasta 26 vuoden ikäerosta.
Vanhentuvan miehen rooleja löytyikin muun muassa elokuvasta Kuriton sukupolvi, Palon viimeiseksi filmiksi jäi vuoden 1961 psykologinen elokuva Tulipunainen kyyhkynen. Uuden aikakauden ohjaajat eivät enää hänen palveluitaan kaivanneet.
Tauno Palo oli eläkkeelle jäätyään tuttu vieras taiteilijaravintola Elitessä. Joskus hän saapui sinne tohveleissa läheisestä Lallukan taiteilijakodista, kun vaimo oli piilottanut kengät. Tauno Palolla on Elitessä edelleen sekä kantapöytä että nimikkopihvi.
Kun Palolle diagnosoitiin kurkkusyöpä vuonna 1980, paparazzit pukeutuivat valepukuna jopa valkoiseen lääkärin takkiin yrittäessään kuvata ja haastatella kieltäytynyttä ja sairastunutta kansansuosikkia. Tauno Palo kuoli 24.5.1982 ja hänet on haudattu Malmin hautausmaalle, oman toivomuksensa mukaan.
Tauno Palo oli mukana 60 elokuvassa, mutta ehti myös levyttää noin 85 kappaletta, monet niistä reippaita jenkkoja tai hauskoja elokuvasävelmiä. Yksi koskettavimmista on kuitenkin vuoden 1967 sodanvastainen kappale Ruusu on punainen, joka on käännös saksalaisesta laulusta Die Rose war rot. Alkuperäisessä tekstissä liikutaan Euroopassa, Sauvo Puhtila siirsi sanat onnistuneesti Suomen historiaan.
Ei voi välttyä ajatukselta, että Tauno Palon tunteikas tulkinta tulee omista kokemuksista.
- Videolla Tauno Palo: Ruusu on punainen
Kommentoi Facebookissa