KIRJA Yhdysvaltalainen kirjailija Lucia Berlin (1936–2004) kirjoitti nyt Kristiina Drewsin suomentamat novellit alkujaan 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin ne myös julkaistiin useissa kokoelmissa. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia julkaistiin Yhdysvalloissa postuumisti vuonna 2015 ja se sisältää monipuolisen valikoiman Berlinin lyhyitä kertomuksia.
Lucia Berlinillä oli jo eläessään innokkaita ihailijoita varsinkin Amerikan taiteilijapiirissä, mutta suuren yleisön tietoisuuteen hänet nosti nimenomaan Siivoojan käsikirja ja sen saama ihastunut vastaanotto. Toivottavasti ilmiö toistuu Suomessakin, Berlinin taiturimainen proosa totisesti ansaitsee tulla löydetyiksi meilläkin. Onnitella pitää myös uutta suomalaista pienkustantajaa Aula & Co:a tästä omaa kirjallista valoaan vilkuttavasta tähdestä!
Siivoojan käsikirja sisältää myös poikkeuksellisen mielenkiintoiset johdanto- ja kommentointitekstit kirjailijan tuotantoon ja elämään. Kirjan avaa yhdysvaltalaiskirjailija Lydia Davis, joka analysoi syvällisesti Lucia Berlinin novellien ominaislaatua ja niiden poikkeuksellista elävyyttä. Davisin johdatusta novellien maailmaan seuraa toisen amerikkalaisen kirjailijan, Stephen Emersonin kertomus kirjailijaystävästään. Lopussa hän toteaa, ettei ”keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. En keksi minäkään.
”Ei välttämättä omaelämäkerrallisia, mutta läheltä liippaa”
Lucia Berlinin näennäisesti yksinkertaiset, mutta monitasoiset kertomukset kuvaavat amerikkalaista arkea usein hiukan tärähtäneen huumorin värittämänä ja paljastavat jotain rikkinäistä perheyhteisöjen, koulujen, katkaisulaitosten tai vaikkapa pesuloidenkin kulissien sisällä.
Kirjailijan kuoleman jälkeen hänen poikansa totesi äitinsä kirjoittaneen tositarinoita, ei välttämättä omaelämäkerrallisia, mutta läheltä liippaavia.
– Meidän perheen historiaa ja muistoja on vähitellen muokattu, kaunisteltu ja korjailtu siinä määrin, etten itsekään ole aina varma mikä on totta. Lucia sanoi, ettei sillä ole väliä – tärkeintä on hyvä tarina.
Tarinoissa myös tapahtuu kaikenlaista, kuten Lydia Davis huomauttaa. Hammaslääkäri kiskoo suustaan kaikki hampaansa ja tekee itselleen uudet, pieni tyttö erotetaan koulusta, koska hän lyö nunnaa, vanha mies kuolee vuoristomajaan vuohet ja koira vuodetoverinaan, historianopettaja, jolla on homeenhajuinen villatakki ja joka yrittää värvätä varakkaan perheen tyttöä omalle puolelleen, erotetaan koska hän on kommunisti.
Davis kysyy ovatko syynä tarinat, ettei lukija voi jättää Berlinin novelleita kesken, kun kerran on aloittanut – vai onko syynä kertojan ääni, joka on yhtäaikaa sekä vangitseva että mukaansatempaava. Molemmat vaikuttavat vahvasti, samoin tietynlainen ennalta-arvaamattomuus sekä tarinankehittelyn, että kielen suhteen. Eikä hän todellakaan kirjoita ”tarpeettomia sanoja”, kuten itse eräässä kirjeessään toteaa pyrkimyksistään.
Hiukan kevyestikin letkautettu neuvo kirjailijan urasta haaveilevalle on, että ensin pitää elää sellainen elämä, josta saa aineksia hyviin tarinoihin. Lucia Berlinin voi sanoa eläneen juuri sellaisen elämän, oikeastaan montakin elämää.
Pullojen kilinästä happisäiliön seuraan
Lucia Berlin, tyttönimeltään Brown, syntyi Alaskassa vuonna 1936 ja vietti ensimmäiset elinvuotensa kaivosteollisuuden palveluksessa työskentelevän isänsä työn vuoksi kaivoskaupungeissa.
Kaivoskaupungeissa asuessaan Lucia Berlin ilmeisesti kohtasi myös suomalaisia uudisasukkaita, sillä parissa kokoelman kertomuksessa hän mainitsee suomalaiset, muun muassa saunassa puhdistautumisen. Iloksemme juuri puhtaus ja siisteys ovat tehneet Berliniin vaikutuksen, sillä myös kertomuksessa ”Hyvät ja pahat” asia nousee esille.
”Tosin sielläkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, niissä oli kukkia ja kynttilöitä ja kauniskasvoisen Neitsyen kuvia.”
Lucian isän lähtiessä sotaan vuonna 1941, Lucia muutti äitinsä kanssa El Pasoon, missä äidin isä toimi hammaslääkärinä. Paikkakunnallaan merkittävästä, mutta viinaanmenevästä isoisästään Lucia on kirjoittanut Siivoojan käsikirjaankin päätyneen hurmeisen mieleenpainuvan novellin.
Sodan jälkeen Lucian perhe muutti Santiago de Chileen, jossa yläluokkaista elämää vietettiin lähes parikymmentä vuotta. Santiagon elämästä elämäkertaosuudessa kerrotaan muun muassa, kuinka Lucian ensimmäisen savukkeen sytytti prinssi Ali Khan.
Kymmenvuotiaana Lucialla todettiin selkärangan kivulias vinouma, skolioosi, joka vaivasi häntä koko elämän ajan ja jonka vuoksi Lucia joutui usein käyttämään metallista korsettia. Korsetin kerrottiin myös myöhemmin puhkaisseen toisen keuhkon, jonka jälkeen Lucian vakituiseksi matkakumppaniksi muodostui happisäiliö.
Lucia oli kolme kertaa naimisissa ja sai neljä poikaa, hän valmistui University of New Mexicosta ja työskenteli useita vuosia sijaisopettajana, mutta myös siivoojana, puhelinvaihteen hoitajana, lääkärin apulaisena, ja sairaanhoitajana. Kaikki tämä kääntyi kirjalliseen muotoon Lucian omaäänisissä teksteissä, samoin kuin hänen elämänmittainen kamppailunsa alkoholismin otteessa.
Jim Beamia juova aloittelija
Alkoholismista ja katkaisuhoidoista Lucia Berlin on kirjoittanut niin kaunistelemattomia ja raadollisen huumorin elävöittämiä kohtauksia, että lukijaa hirvittää ja säälittää yhtäaikaa. Mutta myös ihastuttaa, sillä Berlin osaa pienin keinoin ja vähin sanoin luoda silmien edessä elävän kohtauksen, jossa uskottavan ristiriitaiset ihmiset koittavat saada arkeaan sujumaan.
Kaikkein inhorealistisimpien kuvaustenkin yllä leijuu aina myös kertojan vino hymy, joka pehmentää välillä hyvinkin ankeaa tapahtumaa. Kuten vaikkapa syöpään kuolevan pikkusiskon parahdus: ”Minä en saa enää koskaan nähdä aaseja!”
Kokoelman kertomuksessa ”Ensi kertaa katkolla” päähenkilö Charlottan kuvataan olevan ainoa naispotilas miesten joukossa, ”nätti eikä näyttänyt lutkalta”, ja puliukot kohtelevat häntä kömpelön ritarilllisesti. Kaikki miehet myös nauravat, kun Charlotta kertoo dokaavansa Jim Beamia.
”Ja paas-kat… et sinä ole mikään alkkis. Me alkkikset juodaan makeeta viiniä.”
Aihetta sivutaan loppupuolen kertomuksessa ”Kaikki karkaa käsistä”, jossa tarinan minäkertoja on jo syöksynyt syvemmälle alkoholismin kierteeseen ja tietää, että sairaat juopot ostavat makeaa, väkevää viiniä, koska se tehoaa nopeimmin.
Lucia Berlin sai omassa elämässään lopulta voiton alkoholismista ja toimi vuodesta 1994 alkaen University of Coloradossa ensin vierailevana kirjailijana ja sitten yliopiston professorina. Hän myös jatkoi kirjoittamista keuhkosyövän aiheuttamaan kuolemaansa asti. Kaikkiaan hän ehti julkaista seitsemänkymmentäkuusi novellia.
Toivoa sopii, että näiden nyt suomennetun 25 kertomuksen seuraksi saadaan vielä lisää.
Kommentoi Facebookissa