ELÄMÄNTARINA Jalasjärvellä, kauniissa rivitalokaksiossa tulijaa odottaa pysäyttävä näky. Lämminhenkiseen värimaailmaan istutetut taulut eivät ole mitään tusinatavaraa, vaan asujansa omaa käsialaa.
Siis sanan varsinaisessa merkityksessään oman käden tuotantoa, sillä Irja Haapolahti, 72, on tunnettu korutekstauksen taitaja, kalligrafi.
– Tämä on niin ihana harrastus. Ja samalla myös koukuttava, sillä kalligrafia on taiteenlaji, jonka kauneuteen ei koskaan kyllästy. Katsos tätäkin ”Rakkaus”-sanaa! Se on jo sinänsä puhutteleva, mutta kun se tekstataan Merian fraktuura –tyylillä, niin sisältöön tulee aivan erilaista syvyyttä.
Irja Haapolahti tietää mistä puhuu, sillä hän sanoo eläneensä kauniiden kirjainten keskellä jo pikkutytöstä lähtien.
– Olen aina tykännyt tekstata ja yleensäkin kirjoittaa. Jo yhdeksänvuotiaana taiteilin nättejä kirjaimia ja esittelin niitä ylpeänä vanhemmilleni. Ja saattoipa niitä korutekstailtuja kortteja lipsahtaa silloin tällöin naapureillekin, Irja muistelee hymyillen.
Raju törmäys uutena vuotena
Maatalon tyttärenä varttunut Irja on viihtynyt kynä kädessä läpi elämän.
– Olin lapsena tosi hiljainen ja sen verran omissa oloissa viihtyvä, että saatoin uppoutua tuntikausiksi paperin ääreen. Olihan minulla lemmikkilammas ja muitakin maatalon töitä, mutta tykkäsin kuitenkin mielenhallintaa vaativasta tekstauksesta. Rakastin sitä niin paljon, että haaveilin keskikouluaikana jopa kultasepän ammatista. Siinä olisi saanut kaivertaakin.
Vuoden 1961 uudenvuodenaattona unelmiin tuli kuitenkin iso, elämänmittainen muutos. Tuolloin 15-vuotias Irja oli saattelemassa serkkuaan kolmen kilometrin päässä olevalle kirkonkylälle. Serkukset olivat liikkeellä jalkaisin.
– Muistan, että kyseisenä iltana satoi lunta. Vähän ennen kirkonkylää kiinnitimme huomiota ojassa olevaan autoon, mutta muuten liikenne oli rauhallista.
Jätettyään serkkunsa kylälle Irja lähti kävelemään takaisin kotiin. Siihen aikaan ei käytetty heijastinta.
– Ajattelin vain, että kun siirryn vasemmalta puolelta oikeaan reunaan, myös takaa tulevat autoilijat huomaavat paremmin.
Irja muistelee kävelleensä niin reunassa kuin mahdollista. Hän jäi varovaisuudesta huolimatta auton alle.
– Itse onnettomuudesta en muista mitään. Vain sen, että minut nostettiin päälle ajaneen auton takapenkille. Näin ei olisi saanut tehdä, sillä olin vaikeasti loukkaantunut.
”Olen paljosta kiitollinen”
Myöhemmin selvisi, että Irjan päälle ajanut auto oli juuri se sama, joka oli ollut hetkeä aikaisemmin ojassa. Myös onnettomuus sattui samassa kohtaa.
– Törmäys oli niin raju, että sen voimasta jopa toinen kenkäni lensi korkealle puun latvaan.
Takaapäin tulleen törmäyksen seurauksena Irja loukkaantui vakavasti. Vaikean lonkkamurtuman lisäksi häneltä repesi virtsarakko sekä lohkesi hampaita. Irjalla todettiin myös alkava suolihalvaus.
– Kuolema oli todella lähellä. Onnekseni pääsin nopeasti hoitoon, vaikka siirto Seinäjoelle tapahtuikin vasta kolme päivää myöhemmin. Siellä minut laitettiin niin sanottuun vetoon, jossa makasinkin sitten seuraavat kolme kuukautta.
Irja sanoo muistissaan olevan onnettomuudesta johtuen sen verran aukkopaikkoja, ettei sairaalajakso ole jäänyt tarkoin mieleen.
– Mieleeni on jäänyt vain ne kauheat kivut sekä se, että laihduin kuukauden aikana 12 kiloa. Itkin myös sitä, että pääsenkö takaisin kouluun.
Vaikka nuoren tytön elämä kääntyi onnettomuuden jälkeen päälaelleen, niin Irja sanoo olleensa ikionnellinen siitä, ettei joutunut pyörätuoliin.
– Tunsin suurta kiitollisuutta myös siitä, että sain jatkaa keskikoulun loppuun ja pääsin vakuutusyhtiön avustuksella kauppaopistoon. En ole tuntenut missään vaiheessa katkeruutta. Olen vain onnellinen, että jäin eloon.
”Työ piti arjessa kiinni”
Viiden vuoden kuluttua onnettomuudesta Irjalle tehtiin osteotomia. Leikkauksessa Irjalta katkaistiin reisiluu ja siirrettiin lonkan asentoa.
– Elämä helpottui, mutta ei muuttunut kuitenkaan kivuttomaksi. Operaation ansiosta pärjäsin kuitenkin vuoteen -84 saakka, jolloin tehtiin ensimmäinen tekonivelleikkaus. Vuonna 2005 lonkkanivel vaihdettiin ja vähän myöhemmin myös uusittiin, koska vaihto-operaatio epäonnistui.
Vaikka Irjalle jäi onnettomuuden seurauksena sekä liikunnallisia että toiminnallisia rajoitteita, niin sinnikäs eteläpohjalainen ei ole antanut niiden koskaan hallita elämäänsä.
– Sain syntymälahjaksi lujan tahtotilan sekä sopivan määrän rohkeutta. Näiden avulla olen pärjännyt ja kahlannut myös vaikeiden aikojen lävitse.
Irja sanoo myös työn pitäneen kiinni elämässä. Valmistuttuaan vuonna 1969 kauppaopistosta, hän hakeutui heti leipäpuun ääreen.
– Ensimmäinen tilipussi tuli kukkakaupasta ja sen jälkeen olen toiminut myös palkanlaskijana ja viinikassana. Eläkkeelle jäin kuitenkin terveyskeskuksen osastoavustajan tehtävistä. Työ, olipa se sitten minkälaista tahansa, on aina ollut mieluisaa ja rakasta.
Turhia sairauslomia Irja ei pitänyt. Ei, vaikka väliin mahtuu todella kivuliaitakin päiviä.
Tuntematon kriisiapu
Vaikka Irjalla on ollut vammasta johtuvia ongelmia läpi elämän, niin säännöllisen kuntoutuksen ansiosta hän on kuitenkin pärjännyt vuodesta toiseen. Ensimmäiset onnettomuuden jälkeiset vuodet oli tultava toimeen omillaan.
– Vielä 60-luvulla ei ollut saatavilla fysikaalista hoitoa eikä edes minkäänlaista kriisiapua. Vasta työelämän myötä pääsin kuntoutuksen piiriin.
Nykyään Irja käy säännöllisesti fysikaalisessa sekä saa kerran viikossa myös lymfahoitoa.
– Ilman näitä en pärjäisi. Pyrin myös omatoimisesti pitämään huolta voinnistani. Kuntopyörä odottaa aina polkijaansa ja vielä muutamia vuosia sitten kävin myös tanssimassa. Kävisin vieläkin, mutta ikälisä tekee tehtävänsä. Myös tavalliset kotityöt ja pienet puuhastelut käyvät mukavasti jumpasta.
Ajan myötä Irja on ottanut käyttöön myös erinäisiä apuvälineitä. Kun jatkuvien kipujen lisäksi myös kumartuminen ja ojentautuminen ovat vaikeaa, hän käyttää ulkona liikkumiseen rollaattoria.
– Sisällä turvaudun kyynärsauvaan ja käytän säännöllisesti myös tukisukkia. Aikaisemmin vakuutusyhtiö korvasi kenkiini myös tukipohjalliset.
Irja ei kuitenkaan valita. Ei vaikka kunto vaihtelee ajoittain rajustikin. On hyviä ja huonoja päiviä, mutta samanlaista aaltoliikettähän se on muillakin ihmisillä.
Ihmeellinen maailma
Irja on kuitenkin oppinut elämään vammansa kanssa, hyväksynyt sen ja opetellut myös toimimaan rajoitteiden sallimilla ehdoilla. Rajoitteet tuovat mukanaan valintoja.
– En pysty juoksemaan, en kunnolla edes kävelemään, mutta istualtani voin luoda kuitenkin taidetta. Kalligrafia on minun juttuni.
Ensimmäiset korutekstauksensa Irja sanoo tehneensä jo pikkutyttönä, mutta into syttyi täyteen liekkiinsä kuitenkin vasta aikuisiällä.
– Työelämässä ollessani aika oli rajallista, joten tekstaukset olivat hyvin pienimuotoisia. Monet hääkutsut olen kuitenkin yöaikaan taiteillut.
Vasta vuonna 1999, jolloin Irja jäi terveydellisistä syistä osa-aikaeläkkeelle, kalligrafialle jäi enemmän aikaa. Se sai kerralla lumoihinsa.
– Itseoppineena kalligrafina sain rauhassa keskittyä kaunokirjoitustaiteen ihmeelliseen maailmaan ja opettaa siinä samalla myös muita. Voi että! Tämä on niin ihanaa ja palkitsevaa. Varsinkin silloin, kun palaute on hyvä, tunnen itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi, Irja puhelee kiitollisena.
Vapaalla kädellä
Kauneus, mitä kalligrafi saa aikaan, on Irjan mukaan korutekstauksen päätavoite.
– Ei tämä vaikeaa ole. Sielun lisäksi tarvitaan vain kynä, paperi, mustetta ja erittäin paljon intoa. Alkuun ei tarvita edes kaunista käsialaa. Riittää kun käsi on vakaa ja mieli tyyni. Tämä ei ole oikein hoppusten ihmisten hommaa, Irja tietää kertoa.
Siihen aikaan kun Irja aloitti korutekstauksen, välineet olivat yksinkertaiset ja niiden saatavuuskin vaikeaa. Oli vain tavallinen mustekynä ja terä, jota kastettiin mustepulloon. Nykyään kauppojen hyllyt notkuvat eri malleja ja teriäkin löytyy joka lähtöön.
– Itse aloitin tasaterällä. Taitojen karttuessa siirryin niin sanottuun hiusterään, joka taipuu kädessäni kauneimpaan lopputulokseen. Kirjoituksen kauneus ei lähde yksinomaan terästä. Jotta terä tottelee käyttäjäänsä, myös tekniikan on oltava puhdasta, rentoa ja vapautunutta.
Kalligrafia on Irjan mielestä vahvaa käden ja silmän yhteispeliä.
– Tämä ei muotoudu kuitenkaan hetkessä, vaan yritysten, erehdysten ja ajan kanssa. Itse teen kaiken vapaalla kädellä ja tämä vaatii niin kynän kuin tilankin hallintaa.
Myös eri tyylilajeja on valtavasti. Irja sanoo hallitsevansa niistä neljä, joista päällimmäiseksi nousee kaunismuotoinen Merian fraktuura.
– Se on nopeasti tehtävää ja myös lopputulos miellyttävää silmää. Toki omiakin malleja voisi tehdä, mutta kirjaimistot ovat niin kovan työn takana, että helpommalla pääsee, kun tyytyy olemassa oleviin.
Sisäinen tekstaaja valloilleen
Kymmenien vuosien kokemuspohjasta huolimatta Irja löytää kalligrafiasta edelleen uusia ulottuvuuksia.
– Haasteet eivät tämänkään taiteenlajin kohdalla lopu koskaan. Ja myös nälkä kasvaa syödessä. Nyt kun olen aikani tehnyt tauluja, kortteja ja kutsuja, niin haluaisin laajentaa osaamistani suuremmille pinnoille. Esimerkiksi seinille tehtävät kirjoitukset olisivat ihania.
Kalligrafia on taiteenala, jossa voi vapaasti kokeilla myös rajojaan. Irjan mukaan kalligrafia sopii kaikille, vammasta riippuen myös liikunta- ja toimintarajoitteisille. Aloittelija ei tarvitse muuta kuin kiinnostusta ja vauhtiin pääsee pienillä, parinkympin investointikuluilla.
– Tärkeintä on kynän hallinta. Jos mahdollista, niin harrastus kannattaa aloittaa kurssien kautta. Myös opaskirjoista saa hyviä neuvoja ja itseoppimalla monesta taitamattomastakin voi tulla todella taitava.
– Mikään ei ole mahdotonta, kunhan vain päästää sisäisen tekstaajan valloilleen, Irja rohkaisee.
Kommentoi Facebookissa