YLEISURHEILU Suomalaiset ovat voittaneet keihäänheitossa yhdeksän olympiakultaa. Atlantassa 1996 kultaa heittänyt Heli Rantanen on kuitenkin ainoa suomalainen naisten keihäänheiton olympiavoittaja.
Rantanen on myös viimeisin suomalainen naisten yleisurheilun arvokisavoittaja. MM- tai olympiakisoissa kultaa ovat hänen jälkeensä voittaneet suomalaisista vain Aki Parviainen Sevillan 1999 MM-kisoissa keihäänheitossa, Arsi Harju Sydneyn 2000 olympialaisissa kuulantyönnössä sekä Tero Pitkämäki Osakan 2007 MM-kisoissa keihäänheitossa.
Naisten yleisurheilussa suomalaiset ovat voittaneet EM-tasollakin Rantasen olympiakullan jälkeen vain kolme mitalia. Mikaela Ingberg voitti keihäässä EM-pronssia Budapestissa 1998 sekä Münchenissä 2002. Vuoden 2002 EM-kisoissa Heli Koivula saavutti kolmiloikassa hopeaa.
Vaikka naisten urheilua Suomessa ei itsenäisyytemme alkuvuosina arvostettu, on naistenkin keihäänheitossa suomalaisilla varhaisempaa arvokisamenestystä. Lontoon 1948 olympiakisoissa, joissa Tapio Rautavaara heitti kultaa, saavutti Kaisa Parviainen hopeaa. Parviaisen hopeatulos oli 43,79.
Vuonna 1948 naisten keihäänheitto oli vielä puhdasta amatööriurheilua. Parviainen harrasti useita lajeja ja osallistui Lontoossa myös pituushyppyyn, jossa karsiutui finaalista.
Parviainen oli merkittävä tienraivaaja voitettuaan olympiamitalin ensimmäisenä suomalaisena naisyleisurheilijana. Naisten urheilua Suomessa opittiin arvostamaan enemmän vasta 1950-luvulla, kun meloja Sylvi Saimo sekä hiihtäjät Lydia Wideman ja Siiri ”Äitee” Rantanen saavuttivat olympiakultaa ja nousivat kansallissankareiksi.
Naisten keihäänheitossa suomalaista arvokisavoittoa jouduttiin Parviaisen olympiahopean jälkeen odottamaan kuitenkin 35 vuotta. Tiina Lillak heitti Helsingissä 1983 MM-kultaa.
Suomessa naisten keihäänheitto pysyi amatööriurheiluna pitkään. Itäisen Euroopan kommunistimaissa sekä Kuubassa lajiin panostettiin ammattimaisesti. Ei suinkaan ollut sattumaa, että 1952-88 kaikki naisten keihäänheiton olympiavoittajat tulivat kommunistimaista Los Angelesin 1984 boikottikisat pois luettuna. Lillak voitti Losissa hopeaa.
Yleisurheilussa tapahtui kolmisenkymmentä vuotta sitten rajuja muutoksia. Kommunismi romahti 1980-luvun lopulla ja samoihin aikoihin yleisurheilu ammattimaistui länsimaissa.
Suomessa keihäänheitossa oli perinteiden myötä vielä 1990-luvulla vahva lajituntemus sekä harrastajapohja. Kun kommunistinen järjestelmä oli Itä-Euroopassa romahtanut, oli suomalaisilla naiskeihäänheittäjillä tasavertaisemmat kilpailuasetelmat muiden lajin huippujen kanssa.
Ingberg ja Rantanen nousivat huipulle 1990-luvun alkupuolella. Heillä oli kova keskinäinen kilpailuasetelma, joka siivitti molempia parempiin tuloksiin.
Ennen Atlantan olympialaisia Rantanen oli ollut mitalisuosikki jo useammissa arvokisoissa, mutta ei ollut täyttänyt odotuksia. Tokion 1991 MM-kisoissa hän oli yhdeksäs, Barcelonan 1992 olympialaisissa kuudes ja Göteborgin 1995 MM-kisoissa neljäs. Göteborgissa hän hävisi pronssia voittaneelle Ingbergille 12 sentillä.
Atlantassa Rantasta pidettiin mitalisuosikkina, mutta kultamitalia ei odotettu. Suurin suomalaissuosikki kisoissa oli uimari Jani Sievinen, joka 200 metrin sekauinnissa jäi kuitenkin hopealle.
Rantanen piti Suomen kultakannassa heitettyään ensimmäisellään 67,94. Se oli myös hänen uransa pisin heitto.
– Siihen ensimmäiseen heittoon olikin mahdollisuus ladata akkuja, kun tiesin, että harva heittäjä pystyy pitämään itsensä niin kovassa kunnossa kolmetuntisen kisan aikana, jotta pystyisi ohittamaan viimeisellä kierroksella. Tähdet olivat kohdallaan sinä päivänä, Rantanen muisteli 2016 YLE:n haastattelussa.
Rantasesta tuli ensimmäinen suomalainen ja pohjoismaalainen yleisurheilun naisolympiavoittaja. Hän on myös yhä viimeisin suomalainen yleisurheilun naispuolinen arvokisavoittaja.
Atlantan kisojen jälkeen Rantanen ei enää voittanut mitaleita. Ateenan 1997 EM-kisoissa hän oli kymmenes ja Budapestin 1998 EM-kisoissa viides.
2000-luvulla suomalaisen naisyleisurheilun taso romahti. Kilpailu maailmalla koveni ja samaan aikaan Suomen Urheiluliitossa nukuttiin. Riittävää kehitystyötä ei tehty.
Naisten keihäänheiton taso ei ole 2010-luvulla olennaisesti noussut. Suomessa on ollut lahjakkaita heittäjiä, mutta tukijärjestelmä ei ole ollut riittävällä tasolla, jotta se tarvittava askel maailman huipulle olisi ollut mahdollista ottaa.
Teksti Otto Palojärvi
Lue myös: Seppo Räty puhui kaljanjuonnista ja kortinpeluusta – totuus oli toinen
Kommentoi Facebookissa