SUOMI 100 Rentoon oloasuun pukeutunut mies tervehtii ystävällisesti ja pyytää tulijaa astumaan suoraan keittiön puolelle. Pattijoella asuva Uuno Vedenoja, 95, pyyhkäisee punaisia poskiaan ja nostaa esiin valmistamansa tyrnipiirakan.
– Toivottavasti ei tullut liian kuivaa. En yleensä kokkaile reseptien mukaan, mutta leivonnaisten kohdalla on pakko vilkaista ohjeita, veteraani veistelee hyväntuulisena.
Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta Uuno Vedenoja elää itsenäistä elämää.
– Ulkopuolista apua en liiemmälti tarvitse, vaikka pari vuotta sitten särkynyt nilkka ei ole vieläkään lenkkikunnossa. Harmittaa vietävästi, kun tykkäisin hiihdellä ja muutenkin viettää aikaani ulkosalla.
Nilkka on Uunon murheista kuitenkin pienin, sillä vain pari kuukautta sitten veteraani saatteli hautaan naisystävänsä.
– Tässä sitä taas ollaan. Yhdeksän vuotta sitten jäin leskeksi ja nyt menetin myös rakkaan arjen jakajani. Viimeiset vuodet olin käytännössä hänen hoitajansa, mutta ei sairaus syvää sieluntoveruutta miksikään muuttanut, Uuno puhelee.
Yhdeksän veljeksen sotaretki
Veteraani Uuno Vedenojan lapsuudenkodissa oli vähän lehmiä, mutta paljon lapsia.
– Perunat piti keittää isolla kattilalla, jotta 11 lasta sai vatsansa täyteen. Ei sitä siihen aikaan ollut vara valita, mitä suuhunsa pistää. Tärkeintä oli, että lehmät lypsivät ja pellot antoivat vuosittaisen satonsa, sotaveteraani Vedenoja muistelee lapsuuttaan.
Myös jatkosota jätti normaalia painavammat jälkensä suurperheen arkeen, sillä pirtistä lähti peräti yhdeksän veljestä rintamalle. Kaksi veljistä kaatui ja viisi haavoittui.
– Äidilleni se oli kova paikka. Hän itki, mutta yritti olla viimeiseen saakka urhea. Jokainen meistä sai reppuunsa lämpimät villasukat, uudet lapaset, ruisleivän ja tuohiropposellisen vastakirnuttua voita. Näillä eväillä aloitimme matkan kohti tuntematonta, josta vain osa palasi takaisin kotiin, Vedenoja kertoo.
Raskaiden metsätöiden karaistama Vedenoja sai pikakoulutuksen pikakivääriampujaksi, mutta joutuikin puolivahingossa pioneerikomppaniaan.
– En tiedä sekaannuksen syytä, mutta loppujen lopuksi ”vahinko” kääntyikin hyödykseni.
Takalinjojen hovimestari
Pioneeriksi joutunut Vedenoja siirrettiin komppanian mukana vuoden 1942 keväällä Uhtualle. Lapiohommia riitti, kun aluksi rakennettiin teitä ja lopuksi kunnostauduttiin räjäytys- ja miinoitustöiden parissa.
– Toimiminen rintaman tihutyöläisenä ei ollut vaaratonta. Eräs aseveljeni lankesi niin sanotusti omaan ansaan. Hän istahti kesken raivaustöiden tupakalle ja heitti epäonnekseen kintaat suoraan miinaan. Tämän jälkeen opimme sen, että tupakat poltetaan vasta töiden jälkeen, veteraani Vedenoja muistelee.
Lapiohommista Vedenoja sai siirron pioneerikomppanian pääpaikalle, Vuonniseen. Uuno sai kunnian ryhtyä komppanianpäällikön lähetiksi ja samalla eräänlaiseksi rintaman hovimestariksi.
– Tehtävänäni oli huolehtia herrasta ja hänen hyvinvoinnistaan. Muonitin, siivosin ja tiskasin. Petasin hänen vuoteensa, kirjoitin kirjeitä ja kiillotin jopa herran saappaat. Pidin huolen, että olin aina lähettyvillä ja tarvittaessa valmiina hakemaan vaikka pullon viinaa, Pattijoen veteraani muistelee hymyillen.
Rintaman monitaituri
Komppanianpäällikön lähettinä ase kulki aina Uunon mukana, vaikka nuorukainen tarvitsi sodassaan enemmän kädentaitoja kuin kivääriä.
– Tein mitä käskettiin, mutta koskaan en nöyristellyt. Kerran tein asennon, mutta sen jälkeen jätin muodollisuudet muille. Muonitustaitoisena lähettinä sain luonnollisesti mahdollisuuden nauttia myös vapaammasta liikkumisesta.
Vedenoja kertoo olleensa innokas kalastaja, jonka ansiosta komppanianpäällikön päivällispöydässäkin nähtiin usein nuoren monitaiturin valmistamia kalaherkkuja. Hän onnistui aina silloin tällöin hankkimaan myös oikeaa kahvia ja kunnon lihaa. Kerran Uuno yllätti kapteenin varsinaisella herkkupäivällisellä.
– Valmistin hyvärasvaisesta sianlihasta paksun läskikastikkeen ja tarjosi sen uudisperunoiden kanssa. Jälkiruoaksi keitin vahvat kahvit. Tällainen näläntappaja maistuisi vieläkin, mutta nykyään ei saa enää kunnollista sianlihaa. Rasvasta on tehty niin suuri myrkky, että eläimetkin on pistetty laihdutuskuurille, veteraani Vedenoja luonnehtii.
Muutaman kerran nuori lähettikin joutui katsomaan kuolemaa silmästä silmään. Ampiaisten lailla lentäneet maataistelukoneet pitivät huolen, ettei elämä linjojen takanakaan ollut vaaratonta.
– Muistan eräänkin kerran, kun olimme lähettitoverini kanssa kokemassa katiskoita. Ehdin havaita vain pienen papatuksen ja samalla räjähti. Heittäydyin viime hetkellä rantaveteen, mutta viereeni osunut kuularuisku koitui asetoverini kohtaloksi.
Puskaparturi pystyyn
Viholliskoneiden vierailut opettivat Vedenojaa huolehtimaan siitä, ettei veden hakuunkaan lähdetty ilman asetta.
– Kivääri kulki aina mukana. Kertaakaan en sitä tarvinnut, mutta muutaman kerran viikossa tarkistin kuitenkin ”tyttöystäväni” kunnon, puhdistin, rasvasin ja testasin. Tämä oli sääntö, jota kaikkien täytyi noudattaa, Vedenoja muistelee.
Uuno Vedenoja toimi myös oman komppaniansa luottoparturina. Tehtävä oli erikoinen ja samalla myös haasteellinen.
– Olin tottunut siistimään kapteenin hiukset, mutta kun pojat pyysivät pystyttämään myös rivimiehille tarkoitetun puskaparturin, niin olin hetkessä täystyöllistetty.
Tulitaukojen aikana Uuno istutti pojat kannon nokkaan ja parturoi asetoverit siistiin taistelukuntoon. Parhaimmillaan saksittiin yli parikymmentä päätä päivässä.
– Parturointi sujui sukkelaan, sillä malli pysyi samana ja kukaan ei halunnut föönausta, veteraani kuvailee naureskellen.
Leipäpuu lapiomiehenä
Pattijokisen pienviljelijäpojan kolme vuotta kestänyt sotareissu päättyi Lapin sotaan.
– Lähdimme idän kautta saksalaisten perään, joten säästyin Tornion maihinnousulta. Minun osaltani sota päättyi Rovaniemelle, jossa meidän ikäluokka päästettiin siviiliin. Kotimatkan tunnelma on edelleen kirkkaassa muistissa.
Junamatkan aikana ehti silmäkulmaan nousta monta kyyneltä. Vaikka Uuno itse säästyikin kovimmilta rytinöiltä, niin moni aseveli joutui antamaan henkensä isänmaan puolesta. Hinta itsenäisyydestä oli kova. Siviiliin päästyään sotamies Vedenoja joutui ensitöikseen lunastamaan lupauksensa rakkausrintamalla.
– Lähettinä jäi sen verran myös omaa aikaa, että minulle siunaantui useita kirjeenvaihtotovereita. Siviiliin päästyäni jatkoin kirjoittelua tulevan vaimoni kanssa. Sydämeni valittu sattui olemaan veljeni morsiamen sisko, joten päätimme velipojan kanssa säästää pyörän rattaita ja ottaa emännät samasta talosta, sotaveteraani veistelee.
Ensimmäiset neljä vuotta Vedenojan nuoripari asui Uunon vanhempien luona. He osallistuivat tilan töihin ja saivat palkaksi asunnon ja ruoan.
– Perheen kasvaessa muutimme omaan kotiin, jonka myötä alkoi myös oma elämä. Maamieskoulun käyneenä olisin päässyt jopa kerhoneuvojaksi, mutta tykkäsin lapiohommista ja päädyin rakennusmieheksi.
Vaikka leipä ei ollut nelilapsisessa perheessä leveä, niin elämä eteni onnellisten tähtien alla.
– Olimme tavallinen, arkisista asioista nauttiva perhe. Vaimo piti huolen kodista ja minä hankin elannon. Auringon ei annettu koskaan laskea riitojen ylle, joten minulle jäi kauniit muistot kuudestakymmenestä avioliittovuodestamme.
Kommentoi Facebookissa