MAATALOUS Karttulalaiset Satu ja Marko Jääskeläinen hakevat ideoita, ajatuksia ja sovelluskelpoisia toimintamalleja tilansa kehittämiseen myös koulutuksen kautta. Lisäksi he liputtavat yhdessä tekemisen puolesta.
– Kimppatoiminta lienee edelleen tämän tilan ykkösvahvuuksia ja samalla myös kantavimpia voimia. Kaksin pärjää aina paremmin kuin yksin, sillä nykypäivän maataloudessa on pystyttävä jakamaan muutakin kuin aamupuuro.
Isäntäpari on luotsannut Markon kotitilaa vuodesta 1997 lähtien. Sukupolvenvaihdoksen aikoihin tilalla oli 12 lypsävää ja reilut kaksi hehtaaria mansikkaa.
– Kahden elinkeinon yhdistelmällä mentiin ensimmäiset seitsemän vuotta, mutta kuitenkin jo alkuvaiheessa ryhdyimme kehittämään myös karjapuolta. Vuonna 1999 laajensimme navettaa, jolloin lypsävien määrää saatiin lisättyä puolella. Kuusi vuotta myöhemmin venytimme lisää ja rakensimme parsipaikat neljällekymmenelle lehmälle. Tästä oli hyvä ja samalla myös luontevaa keskittyä täysillä maidontuotantoon, Satu ja Marko muistelevat.
”Halusin korkkareissa kopistelevaksi virkanaiseksi”
Markolle isännyys on ollut aina itsestään selvyys, mutta Satu sanoo astuneensa emännän virkaan mutkien kautta.
– Olen kasvanut lypsykarjatilalla, mutta ei minusta maidontuottajaa pitänyt tulla. Halusin korkokengissä kopistelevaksi virkanaiseksi ja mielenkiinto kohdistui muun muassa farmasia-alaan. Valitsin kuitenkin toisen kiinnostuksen kohteen ja kouluttauduin sosiaalikasvattajaksi. Mutta unelma virkanaisen roolista muutti muotoaan tämän talon mansikkapellolla. Rakkaus vauhditti hyvin onnekkaalla tavalla uravalintaa, Satu kertoo hymyillen.
Reilun kahden vuosikymmenen aikana Jääskeläisen lypsykarjatilaa on kehitetty isäntäparin itsensä luomin askelmerkein. Merkittävin aikaloikka sijoittuu vuoteen 2013, jolloin tilalle nousi uusi, yhden robotin pihatto.
– Taustalla oli kuitenkin pitkä, vuosien mittainen harkinta-aika. Kiersimme Suomea lukuisissa navettaesittelyissä, teimme kannattavuuslaskelmia ja pohdimme vaihtoehtoja. Projektia jarrutteli myös yleinen mielipide, ettei yhden robotin navetta kannata ja näin ollen sitä ei edes kannata tehdä.
Tilalla ei peltopinta-ala riittänyt kuitenkaan kahteen robottiin.
– Niinpä otimme aikalisän, hankimme lisätietoa ja teimme uudet laskelmat. Tällä kertaa lukemat näyttivät vihreää ja valoa. Tämän jälkeen projekti pyörähti vauhdilla käyntiin ja 93-paikkainen pihatto nousi pystyyn viidessä kuukaudessa ja käyttöön ottokin sujui kaikin puolin mallikkaasti.
Opettavaisia ikuisuusprojekteja
Satun ja Markon mukaan tämän päivän maatalous vaatii jatkuvaa mukana oloa ja hetkeen tarttumista.
– Hereillä on oltava. Aina ei tarvitse kuitenkaan rakentaa eikä laajentaa, mutta kehittämisen kohdalla pyörien on pyörittävä.
Pariskunta keskittää voimavaransa ja mielenkiintonsa eläinten hyvinvointiin.
– Sen kokonaisvaltainen kehittäminen, ylläpitäminen ja parantaminen on loputon työsarka. Omaksi ikuisuusprojektiksi voidaan sanoa myös peltoviljelyä. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, mutta ruokaa tarvitaan aina, joten kokeilimme tänä kesänä ensimmäistä kertaa myös maissin viljelyä.
Avoimuudesta ja rohkeasta elämänotteesta kertoo lisäksi se, että isäntäpari osallistuu mielellään myös erilaisiin alan koulutustapahtumiin.
– Muutama kurssi vuodessa pitää mielen virkeänä ja aina sieltä jää tiedonjyviä omankin laarin pohjalle. Ja jatkossa ehkä enemmänkin, sillä opiskelen parhaillaan agrologiksi (AMK). En kouluttaudu kuitenkaan viran vaan oman tilan takia. Tavoitteena on, että voin tehdä esimerkiksi ruokintasuunnitelmat ja talouslaskelmat itse tai ainakin pystyn seuraamaan niitä. Säästöä se on pienikin säästö, emäntä paljastaa hymyillen.
- Haastattelu on julkaistu myös Suomalainen Maaseutu -kuukausilehdessä
Kommentoi Facebookissa