KOLUMNI Presidentti Sauli Niinistö esitti alkuvuodesta 2014 silloisen elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren (kok.) selkärankaseminaarissa: ”Julkisen sektorin osuus BKT:sta on 58 prosenttia. Tilanne ei ole terve.”
Samana vuonna samaa talouspoliittista propagandaa julisti Elinkeinoelämän keskusliiton sparrausryhmän puheenjohtaja vuorineuvos Jorma Eloranta: ”Julkisen sektorin koon tulee olla alle 50 prosentin.” Ja jatkoi toteamalla, että ”jos julkinen sektori on liian suuri, on verotus liian suuri, mikä on myrkkyä investoinneille”.
EK:n ja poliittisten päättäjien levittämä väite julkisen sektorin koosta on jatkanut elämistään totuutena talouspoliittisessa keskustelussa. Jatkuvasti julkisessa hoetaan julkisen sektorin suuruuden estävän taloudellista kasvua ja yritysten investointeja ja sitä kautta työllisyyttä. Syöttikö presidentti Niinistö ja perässä hiihtäjät tahallaan vai tietämättään pajunköyttä kansalaisille? Vaikea uskoa, että pitkäaikainen valtiovarainministeri avustajineen ei tietäsi, kuinka suuri on julkisen sektorin koko Suomessa.
Jopa Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun joutui oikaisemaan presidentin levittämää talouspropagandaa. ”Julkisen sektorin koko on 20 prosenttia bruttokansatuotteesta”, todisti pääjohtaja pystymättä vaikuttamaan talousvalheen leviämiseen.
Niinistö levittämä harhautus tarkoittaa julkisten kokonaismenojen suhdetta bruttokansantuotteeseen, kokoluokan vertailua, eikä julkisen sektorin BKT-osuutta. Miksi sitten tätä talouden emävaletta yhä levitetään? Siksi, että julkista sektoria pienentämällä yksityinen sektori kasvaa ja antaa mahdollisuuden yrityksille rahan tekoon.
Monet vuosikymmenet on Euroopassa levitetty talousideologiaa yhteisen omaisuuden yksityistämisen tuomasta hyvinvoinnista. Yksityistämisinto ei meilläkään ole laantunut, siitä kertoo vanhus- ja terveyspalvelujen ulkoistaminen julkiselta sektorilta yksityiseen voitontavoitteluun. Vallitsevan talouspolitiikan toteuttamisen huumassa ollaan matkalla yksityistämään luonnolliset monopolit sähkö-, tie-, vesi-, rata- ja viemäriverkot. Tällaisen politiikan tulokset ovat tulleet jokaiselle tutuksi esimerkiksi sähkön siirtohinnoittelussa.
Onko sitten ulkoistamis- ja yksityistämispolitiikka ollut kustannusten ja työllistämisen kannalta viisasta talouspolitiikkaa? Pohjoismaissa pääosin julkisen sektorin tuottamat terveydenhoitopalvelut ovat kansainvälisessä kustannusvertailussa olleet kilpailukykyisiä ja tasa-arvon kannalta toimivia. Julkisten menojen erityisesti leikkaaminen ei tietenkään mitenkään pienennä esimerkiksi terveyspalvelujen tarvetta. Raha vain vaihtaa omistajaa.
Miksi julkisen sektorin alasajoa ajavat talousgurut eivät koskaan kerro, mikä merkitys on ollut julkisella verorahoituksella kaupallisten keksintöjen synnyssä? Esimerkkinä vaikka litiumakut, kosketusnäyttö ja erilaiset soluverkot. Yliopistoissa ja muissa opinahjoissa kehitetään joka päivä verorahoituksella keksintöjä, joilla on kaupallista arvoa.
Kuuluvatko postipalvelut julkiseen omistukseen vai pienennetäänkö julkista sektoria yksityistämällä pörssiin postipakettien jakeluyhtiö. Mitä talousideologiaa toteuttaa Rinteen hallitus?
Seppo Konttinen
Valtiotieteiden maisteri Seppo Konttinen oli Yleisradion taloustoimittaja vuosina 1974–2010. Hän on tunnettu kriittisistä artikkeleistaan ja syvällisestä perehtymisestä taustatietoihin.
Seppo Konttinen on kirjoittanut teokset Salainen pankkituki, Kansallisomaisuuden ryöstö, Suomalainen ruokalasku, Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta, Lakien synty sekä Kallis ruokakassi. Hänen kolumnejaan voi lukea myös Valtiomahti-blogissa.
Kommentoi Facebookissa