SOTA Ensimmäistä työtehtäväänsä sotakuvaajana ei unohda. Tammikuussa 1991 Ivar Heinmaa oli Yleisradion toimittaja Hannu Väisäsen kanssa matkalla tekemään juttua Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan.
Levottomuuksissa televisiotornilla oli kuollut 13 ihmistä. Kuvausryhmä yöpyi Riikassa, Latviassa. Aamulla oli tarkoitus jatkaa matkaa Liettuaan. Neuvostoliitto oli hajoamassa.
Myös Riikassa oli rauhatonta, asukkaat rakensivat barrikadeja parlamenttitalon suojaksi. Huhuttiin miliisin Omon-erikoisjoukkojen tulevan, ryhmä päätti jäädä kaupunkiin. Sunnuntai-illalla Ivar Heinmaa katsoi ulos hotellin ikkunasta. Taivaalla lensi ohjus ja ammunta alkoi.
Heinmaa kaappasi kameran ja juoksi Väisäsen kanssa ulos. Äänimiehellä oli kolme lasta, hän ei seurannut. Mustaan naamioon pukeutunut Omon-sotilas potkaisi Väisästä karatepotkulla käsivarteen ja tähtäsi kaatunutta toimittajaa rynnäkkökiväärillä kasvoihin.
Kaksikon kuvamateriaali päätyi ainoana laatuaan kaikkialle maailmassa, CNN haastatteli heitä. Latvian television haastattelussa Hannu Väisänen murtui kyyneliin.
Kymmenen vuotta myöhemmin Hannu Väisänen soitti puhelun Viroon monivuotiselle työtoverilleen maailman kriisipesäkkeissä.
– Minun työni on tehty.
– Älä nyt, Hannu, me tehdään vielä hienoja juttuja! Ivar vakuutteli.
Muutaman kuukauden kuluttua Hannu Väisänen hyppäsi junan alle.
Vaatimuksena vahva psyyke
Ivar Heinmaa puhuu selkeällä äänellä, suomeksi. Miehen olemus on rauhallinen ja avoimen miellyttävä. Hän hallitsee viron lisäksi myös englannin ja venäjän, kiitos kahden vuoden komennuksen Neuvostoliiton armeijassa.
Sotakirjeenvaihtaja näkee ihmiskunnan kauheudet ja katsoo joskus kuolemaa silmästä silmään. Vaatii vahvaa psyykettä ja kykyä pystyä käsittelemään asiat niin, että ne eivät päädy painajaisiin. Oliko rankalla työllä vaikutuksensa kollegan kohtaloon?
– Oli se ainakin osatekijä, Ivar Heinmaa toteaa.
Heinmaan tähänastinen elämä on nyt kirjan sivuilla, ei vain kuvina vaan myös tarinoina. Sotakuvaaja Ivar Heinmaa – Missä helvetissä sinä taas kävit? – on kuin elämänmakuinen päiväkirja vaarallisen ammatin todellisuudesta. Se antaa tekijän äänen maailman kriisipesäkkeistä lähetetyille kuville.
Joku saa sotatoimialueella työskentelystä tarpeekseen jo päivässä. Ivar Heinmaa ei itse myönnä koskaan pelänneensä. Aikuisena. Pienenä poikana hän ei halunnut katsoa television lastenohjelmaa, jos nallekarhu oli piirrosfilmissä pulassa.
– Käy sääliksi, poika oli selittänyt.
Tietynlaisesta kylmäpäisyydestä kertoo se, että joku voi muistaa hänet myös mäkihyppääjänä sekä yhdistetyn urheilijana. Sotakirjeenvaihtajien grand old man Rauli Virtanen kuvailee Heinmaan olevan mitään pelkäämätön, olematta kuitenkaan hullu.
Kotona ei katsota uutisia
Sotakuvaaja on kantanut kameraansa piiritetyssä Sarajevossa, kansanmurhasta toipuvassa Ruandassa, raadollisessa Tšetšeniassa ja ihmissalakuljettajien matkassa pakolaisten veneessä Välimerellä. Hän on jättänyt julkaisematta kuvat mädäntyviä separatistien ruumiita täynnä olevasta kellarista Ukrainassa.
Vain kerran Heinmaa on päättänyt, ettei enää koskaan palaa jonnekin. Tšetšeniaan, pahimpaan paikkaan. Se oli Groznyista paluun jälkeen eräänä perjantaina hotellihuoneessa Moskovassa, Ivarin sekoitettua itselleen kunnon Bloody Maryn.
Keskiviikkona hän oli jo matkalla takaisin. Suomalaiset puhuivat vitsaillen Ivar Heinmaan seuramatkoista, hän kävi Tšetšenian ensimmäisessä sodassa 15 kertaa. Vesa Toijosen kanssa hän on tehnyt yli 70 tunnin mittaista dokumenttia Yleisradion Ulkolinjalle.
Kotona odottavat vaimo Siiri ja kaksi poikaa. Pariskunnan suhteessa on paljon keskinäistä huumoria. Uutisia Siiri ei katso. Toinen pojista luuli isän olevan töissä lentokentällä, sillä hän oli aina menossa sinne.
Ivar tapasi vaimonsa ollessaan jo sotakuvaaja, joten erilainen elämä ei tullut odottamatta.
– Ennen oli helpompaa, ennen matkapuhelimia, Heinmaa sanoo yllättäen.
Jäätyään loukkuun piiritettyyn Sarajevoon neljäksi viikoksi paikallisen perheen luokse, elämä kului puita pilkkoen ja vettä kantaen. Kerran viikossa saattoi soittaa kotiin satelliittipuhelimella.
– Nyt pitää toisella puolella maailmaa keksiä mitä tehdään, kun kotona putket ovat jäätyneet.
Suojelusenkeli henkivakuutuksena
Aamulla Ivar Heinmaa on haastateltavana kahdella televisiokanavalla. Iltapäivällä hän on jo matkalla Ukrainaan. Viisikymppinen mies ei ole edes ajatellut jäävänsä joskus eläkkeelle.
Perjantaina esitetään matkalla tehtävä minidokumentti naisesta, joka oli ukrainalaisessa ministeriössä töissä, kaikki oli kunnossa. Hän koki olevansa velkaa isänmaalleen, ja palaa nyt haavoittumisesta toivuttuaan takaisin rintamalle vapaaehtoisena.
Kuolema on joskus ollut vain silmänräpäyksen päässä myös Heinmaasta. Georgian Tbilisissä hän kuvasi parvekkeelta kadulla tapahtunutta ampumista, kun ase käännettiin ylös ja luoti osui vain reilun kämmenenleveyden sivuun hieman kumartumaan ehtineen sotakuvaajan päästä.
Ivar Heinmaalla ei ole henkivakuutusta. Hänelle ei myönnetä sellaista ja jos annettaisiinkin, se maksaisi enemmän kuin hänen palkkionsa. Ivarin äiti on nähnyt unen, jossa edesmennyt isä on luvannut toimia pojan suojelusenkelinä. Siihen on turvattava.
Kriisejä ja sotia riittää maailmalla. Tällä hetkellä suuri huomio kohdistuu Syyriaan, Aleppoon. Lähi-idän tilanne on vaikea, sen ratkaiseminen lähtee Ivar Heinmaan mukaan jo esimerkiksi Jerusalemin kohtalosta.
Uskotko, että Lähi-itään on joskus mahdollista saada rauha aikaan?
– En usko. Valitettavasti.
- Madis Jürgen: Sotakuvaaja Ivar Heinmaa – Missä helvetissä sinä taas kävit? – ( Pilgrim 2016). Suom. Sanna Immanen.
Kommentoi Facebookissa