SUOMI 100 Kuopiolaisen paritalon keittiössä tuoksuvat uunituoreet leivonnaiset. Rintamalotta Aino Korhonen, 97, laskee neulepuikot kädestään ja kiiruhtaa kattamaan kahvipöytää.
– Olen sen ajan kasvatti, ettei vieraat lähde talosta tyhjin vatsoin eikä synkein mielin, savolaislotta muotoilee hymyillen.
Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta Aino Korhonen sanoo olevansa kohtalaisen hyvässä kunnossa.
– Eihän näillä jaloilla enää pituutta hypellä, mutta muuten olen suhteellisen hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Iso kiitos kuuluu lapsilleni. He pitävät kaikin tavoin hyvän huolen. Ilman lapsiani en pystyisi enkä välttämättä edes uskaltaisi asua näin itsenäisesti, viimeiset 35 vuotta leskenä elänyt Aino-rouva kiittelee kyyneleet silmissä.
Ison maatalon tyttärenä kasvanut Aino Korhonen muistelee lapsuuttaan hyvin turvalliseksi.
– Isäni oli sen ajan mittakaavassa tärkeä mies. Iso maatila ja erilaiset luottamustehtävät antoivat arvovaltaa ja tämä näkyi luonnollisesti myös perheen elintasossa.
Ainon ollessa viisivuotias, turvallinen perheidylli kuitenkin särkyi. Isän kuolema pudotti koko perheen polvilleen.
– Muistikuvat murheellisesta ajan jaksosta ovat vähäiset, mutta arki muuttui kuitenkin ratkaisevasti. Perintö jaettiin useampaan osaan, sillä isälläni oli myös aikaisemmasta avioliitostaan lapsia, Aino Korhonen kertoo.
Lumipukuja sotilaille
Elämä kuitenkin jatkui. Äiti oli talouskoulun käynyt monitoiminainen, joten perhe ei jäänyt millään tavalla tyhjän päälle.
– Hänen ansiostaan ja innoittamana opin myös tulevaisuudessa tarvitsemiani kädentaitoja. Kävin 15-vuotiaana muun muassa seitsemän kuukauden pituisen kangaskoulun. Olin erittäin onnellinen, sillä kyseinen koulutus oli siihen aikaan vain harvojen ulottuvilla.
Maatilan tyttärenä Ainolla olisi ollut mahdollisuus hankkiutua myös maatalousalalle, mutta hän halusi ja hakeutui Sortavalan opettajaseminaariin. Opiskelut keskeytyivät kuitenkin talvisotaan. Sotaan oli varauduttu jo useamman kuukauden ajan, joten lähtökäsky kotiin ei tullut yllätyksenä.
– Työtä riitti kotirintamallakin. Ilmoittauduin lottapalvelukseen ja ensimmäinen komennukseni suuntautui suojeluskuntatalolle, ompelutalkoisiin. Työtehtävä oli kokonaisuudessaan mieluinen, sillä teimme sotilaille lumipukuja, Aino-rouva muistelee.
Nuoren seminaariopiskelijan lottatehtävät muuttuivat kuitenkin jatkosodan kynnyksellä merkittävästi. Lottien puheenjohtajana toimi eräs tuntemani ison talon emäntä, joka kehotti hankkiutumaan muonituspuolelle.
– Vaihtoehto oli yksi parhaista ja myös lottien keskuudessa erittäin haluttu, Aino Korhonen kuvailee.
Viisikymmentä miestä ja Aino
Nuori savolaistyttö sai ensimmäisen rintamakomennuksensa suoraan Itä-Karjalaan, Äänisjärven rannalla sijaitsevaan Sautjärven kylään. Muonituslotta Korhonen muistaa junamatkan kohti tuntematonta kuin eilisen päivän.
– Alkumatka sujui hyvin, mutta siinä vaiheessa kun juna pysähtyi keskelle itäkarjalan korpea, jännitys muuttui peloksi. Meidät komennettiin ulos junasta pystyttämään telttoja. Vasta silloin havahduin todellisuuteen.
Ainon oli yövyttävä ainoana naisena 50 miehen kanssa.
– Miespuoliset rintamatoverini osoittautuivat kuitenkin kunnian miehiksi, joten sain teltan parhaimman paikan ja vältyin jopa ”kipinämikon” tehtäviltä, Aino-rouva muistelee naureskellen.
Perillä nuorta muonituslottaa odotti täystyöllisyys ja tositoimet, sillä muonitettavana oli eläinlääkintäkomppania ja sen 90 nälkäistä miestä.
– Onnekseni pääsin erään agronomiksi opiskelevan lottatoverin suojatiksi. Hän opasti minut kenttäkeittiön tavoille ja opetti siinä sivussa myös tarpeellisia ruuanlaittotaitoja. Alkeellisissa olosuhteissa tapahtuva muonitus vaati taidon lisäksi ajoittain myös hyppysellisen mielikuvitusta.
Yksi haasteellisimmista muonitustehtävistä oli Ainon mukaan upseerijuhlien järjestäminen. Niissä kemuissa joutui mielikuvitus lujille.
– Muistan eräänkin kerran, kun juhliin olisi pitänyt saada hirvipaistia. Toive oli hyvä, mutta mahdoton toteuttaa. Emme ryhtyneet salakaatoon, joten tilalle hankittiin varsanlihaa. Eläinlääkintäkomppaniassa kaikki oli mahdollista, Aino Korhonen muistelee hymyillen.
”Nukuimme manttelit päällä”
Muonituslottien vahva ammattitaito maustettuna hyvällä mielikuvituksella korostui myös siinä, että Sautjärven kylän eläinlääkintäkomppaniassa syötiin keskimääräistä paremmin. Myös muonakuljetus linjan läheisyyteen pelasi moitteettomasti.
– Meillä oli jopa kaksi lehmää, joiden maito meni jokaista pisaraa myöten komppanian poikien tarpeeseen. Tuoreen maidon ansiosta saimme päivittäisestä muonasta monipuolisempaa ja samalla myös ravintorikkaampaa.
Uunilla varustetussa kenttäkeittiössä valmistettiin niin puuroja, maitovellejä kuin perunalaatikoitakin. Joskus heitettiin joukkoon muutama silakkakin. Muonituslotta Korhonen muistelee hyvätuottoisia rintamalehmiään suurella kaipauksella.
– Hoito oli ensiluokkaista ja siitä piti omien poikien lisäksi huolen myös venäläinen sotavanki. Hän hoiti lehmiä kuin lapsia; ruokki, silitteli ja harjasi. Taisipa välillä laulaakin, Aino-rouva kuvailee.
Vaikka elämä linjojen takana oli kohtalaisen rauhallista, niin sota ei jättänyt lottiakaan varjoonsa. Pelko oli päivittäinen vieras. Sodan äänet ja tykkien jytke muistuttivat jatkuvasta vaarasta, mutta välillä oli varauduttava myös pahimpaan.
– Muutaman kerran nukuimme manttelit päällä, kun tuli tieto vihollispartion läheisyydestä. Ohitse menivät, vaikka pojilla oli jo sormi liipaisimella, Kuopion rintamalotta selvittää.
Kenttäkeittiökersantiksi nimetty Aino Korhonen kertoo muonituslottien nauttineen suurta arvostusta eläinlääkintäkomppaniassa.
– Upseerit olivat herrasmiehiä ja napsahti niillä tallipojillakin kantapäät yhteen. Ruuasta osattiin kiittää ja usein kuultiin myös kehuja sattumarikkaasta sopasta. Kenttäkeittiön jalostamat keittotaidot eivät tulleet ilmaiseksi, mutta ovat kuitenkin lajissaan arvokkaammat kuin viiden tähden kokkikoulut, Aino-rouva sanoo naureskellen.
Elämäntyö kasvattajana
Siviiliin päästyään Aino Korhonen jatkoi opintojaan seminaarissa. Valmistuttuaan kansakoulunopettajaksi hän sai työpaikan Tuusniemellä sijaitsevalta Liukonpellon kyläkoululta.
– Koulun kulmilta löytyi myös mies, joten rakkaus johdatti naimisiin ja myöhemmin myös perheen perustamiseen. Ensimmäiset kahdeksan vuotta menivät sivukylällä, mutta lasten kasvaessa halusimme lähemmäs palveluja ja katuvaloja. Sain paikan kirkonkylän ala-asteen opettajana ja tässä virassa vierähtikin komeat 30 vuotta, Aino Korhonen kertaa hymyillen.
Elämäntyötään kasvattajana Aino-rouva kuvailee lahjaksi. Opettajana hän on saanut olla mukana rakentamassa yhteiskuntaa ja kasvattamassa sen arvokkaita kansalaisia.
– Satoja oppilaita olen opastanut aakkosten maailmassa, opettanut laskemaan ja tunnistamaan kedon kauneimpia kukkasia. Koen olleeni hyvin etuoikeutettu. Opettajana olen voinut olla mukana lapsen arjessa, auttamassa ja viitoittamassa heidän tietään kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Mieluisa työ ja hyvä työyhteisö olivat tarpeen myös siinä vaiheessa, kun Aino-rouva jäi yllättäen leskeksi.
– Mieheni oli monessa mukana. Työ maatalousneuvojana vei pitkin pitäjää ja illat olivat pyhitetty erinäisille luottamustehtäville. Elämänlanka katkesi sairauskohtaukseen. Jäin yksin. Alkuvuodet tuntuivat tyhjälle, mutta elämän oli surusta huolimatta jatkuttava, opettajatar Korhonen kuvailee reilun 35 vuoden takaista elämänmuutostaan.
Savolaisen luonteensa ansiosta sodan kokenut rintamalotta ei ole jäänyt kuitenkaan tuleen makaamaan.
– Minulla oli niin ihana mies, etten ole enää uutta ottanut. Viihdyn yksin, mutta en ole kuitenkaan yksinäinen. Harrastuksia riittää. Rakastan käsitöitä ja kodinhoitoa. Olin muutaman vuoden myös veteraaninaisten puheenjohtaja, joten kyllä tässä vielä kalenteria tarvitaan, Aino-rouva veistelee hyväntuulisena.
Kommentoi Facebookissa