KIRJAT Kuten monet muutkin Anja Snellmanin romaanit, myös Lähestyminen tuntuu ammentavan paljon kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä, mutta samalla etäännyttävän sen fiktion keinoin yleispäteväksi aikalaistarinaksi. Näin jo rakenteessa ilmenee teema, jossa jotain kohdetta lähestyttäessä samalla etäännytään jostain muusta.
Äärimuodossaan ajatus on silloin kun lähestyttäessä kuolemaa loitotaan elämästä. Kirja alkaa käänteisesti kuolemasta, hautajaisten kuvauksesta, ja siitä etäännytään muistelemalla sitä edeltänyttä aikaa.
Ja kuten ennenkin Snellman osaa solmia tarinaansa ajankohtaisia aiheita, tällä kertaa muun muassa pakolaisveneiden tulva Kreikan saarille. Kertojana tarinassa on kirjailija ja terapeutti, joka kirjaa muistiin sessioita ja ajatuksia kohtaamisistaan vaikeasti riippuvaisen ja moniongelmaisen narkomaani Ilen kanssa. Samalla kertoja hakee moniongelmaisen Ilen toivottomalta tuntuvaan tilanteeseen, ja yleisemminkin ympäröivän maailman raadollisuuteen, valoa ja voimaa omista onnellisuuden hetkistään perheensä parissa Kreetalla.
Mutta ”yksikään ihminen ei ole saari”, vaikka kertoja väittää vastaan kuuluisalle runolle heti avaussivulla:
”En ollut ajatellut sanoa mitään, mutta kuulin ilmoittavani, että John Donne oli väärässä.”
Selväksi kuitenkin käy, että kun pakolaisista ylikuormitut veneet uppoavat Välimerellä ja vievät syvyyksiin perheitä, varmimmin kuolevat pienet lapset. Painajaismainen tilanne saa kammottavan kuvituksen Ilen kommentissa, jossa hän antaa yhden selityksen miksi vetää huumeita, kun todellisuus on näin armotonta:
”Söittekste tosiaan jotai friteerattuja pääskynpäit ja ihmislihahummereit siellä?”
Kuolema tulee vielä lähemmäs kertojaa, kun hän kokee keskenmenon ja lopulta ollaankin kirjan alun tilanteessa. Ilen hautajaisissa kertoja asettaa menettämänsä lapsen ultraäänikuvan arkun päälle. Kirjan viimeiset sivut on täytetty Ilen runoilla, yhtä hyvin siellä voisi olla John Donnen runon säe ”jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua”.
Anja Snellmanin tyyli, jossa tiedonmuruja – tässä kirjassa mm. Kreetasta ja vieroitushoidosta – ripotellaan minä-kertojan helposti luettavaan, välillä hiukan naiiviin tapaan, toimii hyvin. Uskon Snellmanin saavan tälläkin romaanillaan myös uusia, nuoria lukijoita. Eikä kirja ainakaan pelota lukijoita liialla tekstimäärällään.
Lähestyminen-romaani kuuluu siihen tämän syksyn episodimaista rakennetta käyttäviin kertomuksiin kuin myös muun muassa Riitta Jalosen Kirkkaus ja Helmi Kekkosen Vieraat-romaanit. Kaikille on ominaista kielellinen keveys ja taituruus sen vastapainona, että käsiteltävänä on mielen raskaus ja monimutkaisuus. Kaikissa kolmessa kirjassa merkityksellinen tarina on ilmaistu kielellisesti rikkain vivahtein, ilman mammuttisivumääriä.
Ihmettelen, ellei tästä joukosta löydy myös Finlandia-ehdokasta, itse antaisin sen ainakin Jalosen Kirkkaus-teokselle.
- Lue myös arviomme Anja Snellmanin romaanin pohjalta tehdystä elokuvasta Syysprinssi.
Kommentoi Facebookissa