ELÄMÄNTARINA Kemiläinen Esa Viita, 78, menetti aikoinaan molemmat jalkansa säärihaavan takia. Yhdeksän vuoden ajan Esan jalkoja hoidettiin kaikin mahdollisin keinoin, mutta tuloksetta.
Lopulta vaihtoehtoja oli tasan yksi; sääriamputaatio. Molempien jalkojen menetys oli toimeliaalle perheenisälle pysähdyksen paikka.
– Kun ihminen tottuu tekemään kaiken itsenäisesti, niin ei ole helppoa tottua ajatukseen, että jatkossa pelkkään perusarjen pyörittämiseen tarvitsee ulkopuolista apua. Myös asenne on joutunut uudelleen koulutukseen.
Vaikka elämänmuutos oli suuri, niin Esa sanoo kuitenkin jo sopeutuneensa erilaiseen arkeensa,
– Ottihan se aikansa. Tein kuitenkin itselleni selväksi, että nyt on vain pelattava niillä korteilla mitkä on saatu. Onneksi olen perusluonteeltani hyvin mukautuva. Tästä on ollut iso apu myös invalidisoitumiseni jälkeen.
Mukavalla näppituntumalla
Kemistä kotoisin oleva Esa luonnehtii elämää ennen sairastumistaan hyvin toimintarikkaaksi.
– Tulin, menin ja tein. Isäni sanoi aina, että: ”Poika! Tee mitä teet, mutta jätkäksi älä jää.” Niinpä hakeuduin opiskelemaan. Aluksi suoritin ammattikoulun, jonka jälkeen työskentelin hetken aikaa koneistajana. Sorvaaminen oli mukavaa työtä ja homma jäi näppeihin sen verran napakasti, että onnistuisi varmasti vieläkin.
Vaikka haalarihommatkin luonnistuivat, niin Esa hakeutui kuitenkin teknilliseen oppilaitokseen, josta hän valmistui vuonna 1968 koneteknikoksi.
Ensimmäiset kuusi Esa vuotta työskenteli sukkahousutehtaalla ja sen jälkeen 21 vuoden ajan Veitsiluodolla varaosateknikkona.
– Jäin ”joutomieheksi” 55-vuotiaana, kun työt tehtaalla loppuivat. Kyllähän se harmitti, mutta en minä kuitenkaan toimettomaksi jäänyt. Omakotitalossa riitti aina jotakin näperreltävää ja tykkäsin myös harrastaa. Erityisesti uinti, veneily ja tanssi täyttivät mukavasti viikkokalenteria. Oman osansa ajasta lohkaisi myös isästä huolehtiminen, sillä kuljetin häntä asioilla ja ajelemassa. Autoilu ja maisemien tiirailu oli yhteinen harrastuksemme, Esa taustoittaa.
”Epäilin itse säärihaavaa”
Työttömäksi jäätyään Esa viihtyi myös puutöiden parissa ja käsistään taitava koneteknikko työsti puusta kaikkea mahdollista, huonekaluista koriste-esineisiin. Neljän vuoden aikana puutyöverstaasta tuli Esan toinen koti.
Vuonna 2000 kaikki kuitenkin muuttui, kun Esan jalat alkoivat oireilemaan.
– Olin remontoimassa kellaritiloissa olevaa saunaa, kun tunsin oikeassa jalassani pientä kihelmöintiä. Tunne oli niin omituinen, että otin sukan jalastani ja huomasin akillesjänteen päässä pienen patin. En kiinnittänyt siihen aluksi kuitenkaan sen suurempaa huomiota. Rapsutin vain kutisevan patin pois, puhdistin ja laitoin siihen voidetta.
Kahden viikon aikana patti kuitenkin kasvoi kasvamistaan markan kokoiseksi läntiksi ja myös kutina yltyi.
– Menin lääkärin puheille ja sanoin epäileväni säärihaavaa. Sain lähetteen ihotautipoliklinikalle, jossa epäilyni vahvistettiin ja hoito käynnistettiin. Vaikka säärihaavaa hoidettiin kaikin mahdollisin keinoin, se kuitenkin levisi, kasvoi ja hyppäsi vielä toiseenkin jalkaan, Esa muistelee hiljaisena.
Rasvaa ja särkylääkkeitä kului
Ärhäkkääksi osoittautunut säärihaava ei ottanut parantuakseen, joten vuoden 2000 joulukuussa Esa joutui tarkempiin tutkimuksiin. Tuolloin yritettiin kartoittaa tilannetta ja löytää oikea hoitomuoto.
– Alkuvaiheessa ei ollut juuri muuta hoitokeinoa kuin puhdistus, rasvaus ja tukisidos. Tällä mentiin kuukaudesta toiseen ja aina vuoteen 2003 saakka, jolloin alettiin ihmetellä, kun mikään ei auttanut. Tässä vaiheessa tehtiin testi, jossa todettiin, että olen allerginen parabeenille. Ei siis ihme, ettei yksikään niistä viidestä eri parabeenejä sisältävästä voiteesta auttanut.
Tämän jälkeen Esa ei saanut käyttää mitään mikä sisälsi parabeeniä. Ei saippuaa eikä edes parabeeniä sisältävää hammastahnaa.
– Voiteiden mentyä uusiksi, ajatuksissa heräsi kuitenkin uusi toivo. Mutta ei auttanut uudetkaan rasvat, ei vaikka istuin päivästä toiseen saunassa ja voitelin jalkojani kaikkien ohjeiden mukaan. Vuodessa meni rapiat 50 kiloa rasvaa, mutta lopputulos oli tyhjä nolla. Kutiseva ja kipeä säärihaava jatkoi vain leviämistään ja ulottui lopuksi lähes pohkeeseen saakka.
Esan mukaan lääkäri yrittivät kuitenkin kaikkensa, jotta säärihaava saataisiin kuriin.
– Sitä hoidettiin jopa laserilla, mutta tuloksetta. Tilanne alkoi olla kaikin puolin tuskastuttava ja samalla myös lohduton. Varpaat olivat käpristyneet ja nilkatkin jäykistyneet, joten liikkuminen ja jopa autolla ajaminen alkoi olla todella vaikeaa. Myös särkylääkettä kului huolestuttavan paljon.
Vuonna 2007 kotisairaanhoidon johtava lääkäri tuli Esan luokse kotikäynnille ja otti vaikean tilanteen puheeksi.
– Hän ehdotti suoraan, että elämänlaadun parantamiseksi vaihtoehdoista paras on jalkojen amputointi. Olihan se suoraa puhetta, mutta totuuden mukaista. En antanut vielä siltä istumalta suostumustani, mutta lupasin harkita.
Lääkärin kotikäynnistä ehti kulua peräti kaksi vuotta, ennen kuin Esa teki lopullisen päätöksensä.
– Myönnän suoraan, ettei päätös amputoinnista ollut ihan yksioikoinen. Pelottihan se, kun ei tiennyt mitä tulevaisuus ilman jalkoja tulee olemaan.
”Nyt ne jalat sitten lähtee!”
Vuoden 2009 marraskuun 11. päivänä Esalle suoritettiin kummankin jalan sääriamputaatio.
– Olihan se kerrassaan kauhea tilanne. Soitin ennen operaatiota kotia ja sanoin, että ”nyt ne jalat sitten lähtee”. Amputaatio sujui onnekseni hyvin, mutta herättyäni en uskaltanut katsoa kuitenkaan peiton alle. Pelko oli todella kova.
Myös tynkien paraneminen sujui odotusten mukaan ja puolen vuoden kuluttua amputaatiosta Esalle ryhdyttiin suunnittelemaan proteeseja.
– Mutta siihenpä se hyvä onni sitten päättyikin. Tynkien päät eivät menneet toivotulla tavalla kiinni, joten proteeseja ei pystytty laittamaankaan. Taustalla oli saamani sairaalabakteeri sekä veressäni kiertävät kolme erilaista streptokokkia, Esa selvittää.
Yhä edelleen tyngän päät vihoittelevat. Paraneminen on täysin pysähdyksissä, joten proteesien laittaminen on täysin mahdotonta.
– Viimeiset yhdeksän vuoden aikana näitä on yritetty puhdistaa ja tehty jopa ihonsiirtoja, mutta yrityksistä huolimatta tynkien päät eivät ole menneet kiinni. Totta kai tilanne harmittaa, sillä proteesit parantaisivat elämänlaatua ja ennen kaikkea helpottaisivat liikkumista. Mutta tähän on nyt tyytyminen. Kaikki voitava on toistaiseksi tehty, Esa harmittelee.
Kaikesta huolimatta Esa sanoo jo tottuneensa ajatukseen, että elämä etenee myös jatkossa ilman proteeseja.
– En syytä mitään enkä ketään tapahtuneesta. Minulla on ollut vain kauhean huonoa tuuria.
Esa sanoo kärsivänsä kuitenkin jatkuvista hermosäryistä, joihin hän saa säännöllistä kivunhoitoa.
– Kipulääkitystä on muutettu ja puolitettu, mutta ainoa toimiva lääke on morfiinipohjainen. Vain opioidit auttavat kipuun, mutta niidenkin määrä on nyt puolitettu. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tässä tapauksessa pitäisi erotella huumeiden käyttäjät ja tosi sairaat.
Vaatehuoneesta invavessa
Vastoinkäymisistä huolimatta Esa ei ole antanut periksi ja hän asuu edelleen isossa omakotitalossaan yksin.
– Pari kertaa viikossa luonani käy kotipalvelu ja säännöllisin väliajoin myös samassa kaupungissa asuva sisko, Pirkko Räty. Muistisairas vaimoni on ollut jo muutaman vuoden ajan hoitokodissa. Onhan se elämä välillä yksinäistä, mutta onneksi osaan olla myös itseni kanssa. Lisäksi rohkaisen itseäni sanomalla, että sen verran pitää olla itsensä herra, ettei anna myöskään katkeruudelle valtaa. Palvelutaloon en lähde, sillä koti on siellä, missä asuvat muistot, Esa sanoo.
Ajan saatossa Esa on luonut itselleen myös toimintatavat, jotka helpottavat hänen arkeaan ja sen pyörittämistä pyörätuolista käsin.
– Rikas mielikuvitus auttaa monessa asiassa. Lisäksi istun niin sanotussa vessatuolissa, jotta voin paremmin kelata paikasta toiseen. Myös jokainen purkki ja purnukka ovat omalla paikallaan, joten toivon, ettei kukaan ulkopuolinen koske tai siirtele niitä, sillä olen asettanut ne itseäni varten.
Kuntoutuksessa Esa ei käy ja syynä siihen on raha.
– Kaikki maksaa ja toisekseen, viihdyn paremmin kotona. Liikkuminen sisätiloissa käy hyvästä jumpasta, sillä talon pohjaratkaisu ei ole kaikilta osin esteetön. Toki entiseen vaatehuoneeseen on tehty invavessa, korotettu sänky on viety olohuoneeseen ja kynnyksiin on laitettu metalliset ylitysliuskat. Käytössäni on lisäksi nippu apuvälineitä, kuten erilaisia kurkottimia. Muuten arki rullaa hyvin pitkälle sitkeyden, rohkeuden ja hyvän mielikuvituksen turvin, Esa luonnehtii.
- Haastattelu on julkaistu aiemmin IT-lehdessä
Lue myös: Junaonnettomuudessa vammautunut Timo kuvaa lintuja – ”Syy lähteä ulos neljän seinän sisältä”
Kommentoi Facebookissa