Isä ja poika joutuivat lähes yhtä aikaa pyörätuoliin – ”Invaliditeetti ei ole jarru unelmille”

SUOMI 100 Oululainen Mikko Saukko, 31, korjaa istuma-asentoaan ja antaa kehut kevytrakenteiselle pyörätuolilleen.

– Tuoli on kuin tehty liikkumiseen. Nopea, ketterä ja rullaa tarvittaessa ilman avustajaakin, Mikko kehuu vuolaasti.

Rauno-isä, 54, katsoo poikaansa ylpeänä ja hymyillee.

– Mikkoa ei pidättele mikään. Hän liikkuu, harrastaa ja hulluttelee siinä missä muutkin ikätoverinsa. Välillä pistetään vaan uutta pyörää alle ja taas mennään, Rauno toteaa naureskellen.

Vaikka aika pehmentää muistot, niin vuoden 2006 kesäkuun 2. päivä on hitsautunut ikuisesti Saukon perheen mieliin. Sitä kesäpäivää on vaikea unohtaa.

– Olin juuri tullut iltavuorosta, kun päätimme vielä tyttökaverini kanssa lähteä ulkoiluttamaan koiraa. Ilta oli sen verran kaunis, että matka suuntautui läheiselle uimarannalle. Retkikunta kasvoi muutamalla kaverilla ja perillä innostuimme heittelemään frisbeetä, lähihoitajana työskennellyt Mikko muistelee.

Peli vei mukanaan, mutta jossakin vaiheessa Mikko siirtyi kuitenkin läheiselle laiturille, josta hänen oli helpompi seurata koiransa vilvoittelua.

– En muista muuta kuin sen, että yritin napata kohti tulevan pelivälineen kiinni. Kurottauduin, pyörähdin pää edellä veteen ja jysähdin suoraan pohjaan.

”Vauhti loppui teho-osastolle”

Mikon onneksi kaverit olivat kuitenkin lähellä ja saivat nostettua toverinsa nopeasti ylös vedestä. Hoitoalan ammattilaisena Mikko aavisti jo ambulanssia odotellessa, ettei sukelluksesta selvitty säikähdyksellä.

– Olin sen verran tajuissani, että kielsin kavereita liikuttamasta päätäni. Tunsin vilua, mutta en tuntenut raajojani. Tässä vaiheessa tiedostin, että asiat ovat hullusti, Mikko muistelee hiljaisena.

Liikunnallisen lähihoitajanuorukaisen vauhti loppui teho-osastolle. Leikkauksen yhteydessä Mikolla todettiin kolmen niskanikaman murtuma ja siitä seurannut selkäydinvaurio.

Neljäs niskanikama vastaavasti oli niin pahoin murtunut, että nikama jouduttiin vahvistamaan lantiosta otetulla korjauspalalla ja myöhemmin erillisellä titaanilevyllä.

Mikon ollessa leikkaussalissa, käytävällä odottaneet lähiomaiset kävivät lävitse tietämättömyyden tuskaa.

– Hätä oli kova, sillä kukaan ei kertonut mitään. Olimme täysin ulkona tapahtuneesta. Vain sen tiesimme, että poika on loukkaantunut, mutta kaikki muu oli hämärän peitossa, Rauno-isä tuskailee vielä vuosienkin päästä.

Itsetunnon korjauspaja

Ensimmäiset viikot neliraajahalvaantunut Mikko makasi tehohoidossa, josta osan aikaa myös hengityskoneessa.

– Lääkäri sanoi heti, että selkäydin on vaurioitunut. Tästä pystyimme tekemään omat johtopäätöksemme, joten elämä kaatui kerralla päälle, Mikko kuvailee.

Vajaat kolme kuukautta onnettomuudesta Mikko siirrettiin Käpylän kuntoutuskeskukseen. Kuntoutuminen uuteen elämään alkoi luonnollisesti myös Mikon kohdalla ristiriitaisissa tunnelmissa.

– Hyväksyminen teetätti töitä. Onneksi tärkeimmät tukihenkilöt löytyivät läheisistäni. He ymmärsivät, auttoivat ja antoivat elämälleni uuden tartuntapinnan, Mikko kiittelee vilpittömästi.

Myös kuntoutuskeskuksen asiantunteva hoitohenkilökunta saa Mikolta lämpimiä ajatuksia.

– Käpylää voidaan kutsua myös itsetunnon korjauspajana, sillä kuntoutus ei ole ainoastaan fyysistä. Käpylässä vammalle ja vammaisuudelle annetaan kasvot, joiden avulla opimme hyväksymään erilaisuutemme.

Pojat pyörätuolissa

Vain muutama kuukausi Mikon vammautumisesta myös Rauno-isä joutui pyörätuoliin. Taustalla oli parantumaton nilkkavamma, jonka seurauksena Raunon oikea jalka jouduttiin amputoimaan.

– Operaatio ei tullut yllätyksenä, sillä takana oli vuosia kestänyt leikkauskierre. Sääriamputaatiota ehdotettiin aikaisemminkin, sillä nivelsiteiden revähdyksestä alkaneita ongelmia ei saatu korjattua leikkaamalla, Rauno taustoittaa.

Vaikka päätös oli suuri, niin amputaatio osoittautui Raunonkin kohdalla ainoaksi vaihtoehdoksi.

– Sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen alkoi kuitenkin poikkeuksellisissa tunnelmissa, sillä vaimollani oli hetken aikaa yhden sijasta kaksi hoidettavaa, mies ja poika.

Rauno muistelee päässeensä kuitenkin nopeasti ”jaloilleen”, sillä proteesilla kävely luonnistui lähes saman tien. Taustalla oli huoli pojasta ja hänen selviytymisestään, joten oma kuntoutuminen jäi niin sanotusti ”harkittuun varjoon”.

– Arki palautui kuitenkin vastoinkäymisistä huolimatta ennalleen ja elämä jatkui, Rauno muistelee reilun kymmenen vuoden takaista tapahtumasarjaa.

Lähihoitajasta vauhtiveikoksi

Viiden kuntoutuskuukauden jälkeen Mikko kotiutettiin ja nuorukainen oli ennustettua paremmassa kunnossa.

– En sentään kävellyt, mutta ylävartaloon oli tullut voimaa, kädet toimivat ja jopa oikea jalkani liikkui. Papereissa olen kuitenkin edelleen neliraajahalvaantunut, Mikko selvittää.

Ennen sukellusonnettomuutta Mikolla oli tulevaisuuden suunnitelmat toteuttamista vaille valmiit.

– Minulla oli tyttöystävä ja mieleinen ammatti lähihoitajana. Suunnitelmissa oli luonnollisesti normaali perhe-elämä ja jatkokouluttautuminen. Haaveilin sairaanhoitajan tai ensihoitajan koulutuksesta, mutta kohtalo päätti toisin.

Vammautuminen ei heittänyt nuorukaista kuitenkaan tylysti syrjään. Mikko sanoo menettäneensä liikuntakykynsä, mutta ei elämänhaluaan.

– Jääkiekko vaihtui pyörätuolirugbyyn ja auto automaattivaihteiseen. Olen myös onnellisesti naimisissa ja minulla on kaksivuotias Elli-tyttö. Vaikka sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen ei ole ollut yhtä helppoa kuin kirjan lainaaminen, niin elämä vammaisenakin on elämisen arvoista, Mikko muistuttaa hymyillen.

Mikko ja hänen Rauno-isänsä ovat yhdistäneet voimansa ja auttavat toisiaan selviytymään arjen haasteista. Isä ja poika pyörittävät yhteistuumin myös Raunon perustamaa hyvinvoinnin- ja terveysalan yritystä.

• Raunon ja Mikon yrityksen löydät klikkaamalla www.kipulihakset.fi