SUOMI 100 Oululainen Kimmo Lamminpää, 42, vilkaisee pöydällä makoilevaa kissaystäväänsä ja hymähtää.
– Siinä köllöttelee yksi haasteellisimmista valokuvattavista. Vaikka herra Koistisella on ikää jo 19 vuotta, niin en muista saaneeni hänestä yhtään kunnon kuvaa, Kimmo paljastaa naureskellen.
Vaikka otokset kissaherrasta vielä odotuttavat, niin muiden luontokappaleiden kohdalla tilanne on toinen. Valokuvausta harrastava Kimmo on vuosien saatossa katsellut maailmaa linssin lävitse ja vanginnut otoksiinsa luonnon ihmeitä laidasta laitaan, linnuista rakennuksiin.
Vuoden 2017 maaliskuussa Kimmo julkaisi ensimmäisen kuvakirjan, jonka pääteemana ovat vanhat oululaiset rakennukset. Omakustanteinen kuvateos saa lähitulevaisuudessa myös jatkoa, sillä Kimmolla on jo rakennuskirjan kakkososa aluillaan.
Oman tiensä kulkija
Paljasjalkaiseksi oululaiseksi itseään luonnehtiva Kimmo sanoo eläneensä seitsemänvuotiaaksi saakka kävelevän pikkupojan elämää.
– Ensimmäinen merkki neurologisesta lihassairaudesta ilmeni kömpelyytenä. Kaatuilin ja kompastelin pienimmästäkin syystä. Sairaus eteni kuitenkin hitaasti, sillä sain kelattavan pyörätuolin ”vasta” 12-vuotiaana. Tämä oli liikkumisen kannalta tärkeä ja kaikin puolin helpottava ratkaisu.
Vuosien myötä lihasheikkoutta alkoi esiintyä myös käsissä. Lukioon mennessään Kimmo siirtyi sähköpyörätuoliin.
– Tämä ei estänyt kuitenkaan opiskelemasta. Kirjoitin, sain valkolakin ja pyrin yliopistoon. Halusin opiskella historiaa ja maantietoa, mutta ovet yliopistoon eivät auenneet.
Kimmo ei jäänyt kuitenkaan murehtimaan, vaan kouluttautui koneenpiirtäjäksi ja jatkoi opintojaan vielä ammattikorkeakoulussa, josta hän valmistui vuonna 2001 koneautomaatioinsinööriksi.
– Harjoittelua lukuun ottamatta en ole tehnyt päivääkään alan töitä. Siihen on lukuisia syitä, mutta en ole jäänyt niitä sen enempää pureskelemaan.
Kuva sieltä, toinen täältä
Kimmo sanoo oppineensa elämäntyylin, jossa mennään tasaisesti päivä kerrallaan. Hän on myös taiteilijasielu, joka elää tässä hetkessä.
– Ajattelin aikoinaan, että kouluttaudun media-assistentiksi. Haave eli hetken, mutta jäi kuitenkin ajan virran jalkoihin. Kiinnostus alaan elää toki edelleen vahvana, mutta kynnys opiskelupaikan hakemiseen on noussut jo liian korkealle.
Kimmo luonnehtii itseään itsenäiseksi, oman tien kulkijaksi.
– Unelmoin pitkään myös parisuhteesta, mutta nyt olen pikkuhiljaa luopumassa koko ajatuksesta. Ehkä on parempi pysytellä poikamiehenä, mutta takaportti kannattaa pitää kuitenkin raollaan. Eihän sitä koskaan tiedä. Jos rakkaus on tullakseen, niin sille täytyy antaa myös mahdollisuus, Kimmo pohtii.
Vaikka Kimmosta ei tullut media-assistenttia, niin hänestä kasvoi kuitenkin valokuvaaja. Kaikki sai alkunsa vuonna 2005, jolloin ulkona viihtyvä mies sai ensimmäisen digikameransa.
– Alku oli sellaista hämmästelyn sekaista räpsimistä. Kuva sieltä, toinen täältä ja sitten ihmeteltiin lopputulosta, Kimmo paljastaa naureskellen.
Kolme vuotta myöhemmin kipinä sai kuitenkin uutta polttoainetta, kun Kimmon henkilökohtainen avustaja oli aktiivinen valokuvauksen harrastaja.
– Tämän seurauksena innostus nousi aivan uudelle tasolle. Taito, tieto ja kuvaussilmä, rohkeudesta puhumattakaan alkoivat pikkuhiljaa kehittyä.
”Kukista se kaikki alkoi”
Ja niinhän siinä kävi, että enää ei riittänyt kotipihalta ikuistetut kukat, vaan kuvauskohteita lähdettiin hakemaan myös postilaatikon ulkopuolelta. Pyörätuolista käsin Kimmo sanoo näkevänsä maailman eri tavoin. Ja juuri tämän ”matalamman kuvakulman” tuoman tunnelman hän haluaa viestittää myös kuviensa välityksellä.
– Oli sitten kyseessä kukka, lintu tai kivitalo, niin jokaisella kuvalla on kerrottavanaan tarina. Vaikuttavimpaan lopputulokseen tarvitaan kuitenkin oikea aika, vielä parempi paikka, mutta eniten kuitenkin hyvää onnea, Kimmo tietää kertoa.
Liikunta- ja toimintarajoitteidensa vuoksi Kimmo kuvaa avustajansa välityksellä.
– Käsissäni on niin heikot voimat, että jopa kännykän napin painaminen teetättää töitä. Voin ohjata tuolia ja videointikin onnistuu, mutta valokuvaamiseen tarvitsen avustajaa. Käytännössä toimin ohjaajana. Kerron kohteet, määrittelen etäisyyden ja kuvakulmat, mutta avustaja hoitaa teknisen puolen.
Kuvat Kimmo sanoo sen sijaan käsittelevänsä itse. Nykytekniikka mahdollistaa ja antaa jopa anteeksi monet asiat, mutta kuvankäsittelylläkin on rajansa.
– Erityisesti vanhoissa taloissa saa näkyä myös arjen rosoisuus. Toki kuvien täytyy näyttää hyvälle ja luoda mielikuvia, mutta todellisuuden vääristäminen ei kuulu tämän pöydän taakse.
Viimeiset kolme vuotta Kimmo sanoo keskittyneensä pääsääntöisesti rakennusten kuvaamiseen. Kuvauskohteiksi Kimmo on valinnut vanhoja oululaisia rakennuksia, joista valtaosa löytyi muutaman kilometrin säteellä kaupungin keskustasta.
– Lähtökohdaksi otin, että rakennusten tulee olla ennen vuotta 1959 rakennettuja. Yllätyin löydöksistäni, sillä kameran takaa katsottuna Oulu henkii suurta historiaa myös rakennusten muodossa. Tämä mahdollisti sen, että kuvateos on samalla myös pienimuotoinen aikamatka oululaiseen arkkitehtuuriin. Rakennukset on tehty suurella ajatuksella, Kimmo luonnehtii.
Arjelle uudet mittasuhteet
Ajatus kuvakirjasta syntyi vuoden 2013 syksyllä, mutta tarvittava kuvamateriaali oli kasassa vasta kirjan ilmestymisen kynnyksellä keväällä 2017. Valokuvauksesta innostuneen Kimmon kuva-arkistosta löytyy yli 500 erilaista rakennusta.
– Siitä se sitten lähti. Ajattelin, että kun jokaisella rakennuksella on omat yksityiskohtansa, historia ja ennen kaikkea tarinat, niin kiinnostusta saattaisi riittää myös kotikirjaston ulkopuolella.
Kuvamateriaalia riittää myös jatko-osaan, jossa tulee Kimmon mukaan olemaan esikoisteoksen kaltainen henki.
– Vanhoilla taloilla jatketaan. Mutta jos intoa ja kiinnostusta riittää, niin kolmas osa on mahdollinen. Sen jälkeen voisi olla vuorossa kattava läpileikkaus uudemman ajan arkkitehtuurista. Oulun alueella riittää kuvattavaa.
Esikoisteoksensa ”Vanhoja oululaisia rakennuksia” kuvannut Kimmo sanoo olevansa valokuvaajana innokas ja seikkailunnälkäinen.
– Haluaisin olla maailmaa kiertävä tutkimusmatkailija ja luontokuvaaja. Rajoitteiden takia liikkuminen on kuitenkin rajattu lähiluontoon, esteettömien polkujen äärelle.
Kimmo kokee kuitenkin saaneensa aikaiseksi muutakin kuin kilometrien keräämistä.
– Kameran takaa olen löytänyt arjelle uudet mittasuhteet. Ympärilläni on elämää ja samalla olen löytänyt myös itsestäni uusia, voimaannuttavia piirteitä.
Kommentoi Facebookissa