Kuinka olla osa ratkaisua, eikä osa ongelmaa – ja miten asiaan liittyy kuiva tussi?

Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. (Kuva Arja Ahtaanluoma)

Kolumnistimme yrittää oppia, ettei joka kerta tarvitsisi lyödä päätään samaan seinään.

KOLUMNI Sain parinkymmenen muun innostuneen kanssa päätökseen puolivuotisen Invalidiliiton järjestämän vaikuttajavalmennuksen, jonka kurssityönä tuli tehdä vaikuttamissuunnitelma ja mahdollisuuksien mukaan saattaa se loppuun. Oli asennekasvatusta lapsille, toteutettuna eskarikäynteinä, esteettömien tankkausasemien saamista, vammaisten kuljetuspalvelujen ja kodin muutostöiden kehittämistä.

Hitto, että olinkin ylpeä meistä kaikista! Niin monta ihmistä, niin monta tarinaa ja niin monta vaikuttamisen paikkaa!

Kurssia aloittaessani koin vaikuttamistyön vaikeasti hahmotettavaksi poliitikkojen hommaksi: kävi ilmi, että me kaikki – myös sinä, lukijani, siellä – saatat täysin huomaamattasi tehdä vaikuttamistyötä työpaikallasi, kotonasi tai lähiympäristössäsi, ilman mitään kurssejakin. Vaikuttamista on, että huomatessaan jonkun tehdyn päätöksen vievän asiaa huonompaan suuntaan, puuttuu tarmokkaasti asiaan ja vaatii siihen muutosta eli tehdyn päätöksen perumista. Tai vaatii sellaista päätöstä, joka vie todettua epäkohtaa parempaan suuntaan.

Vammaisvaikuttaminen keskittyy ympäristön rakenteiden (sekä rakennettujen että säädeltyjen) muuttamiseen vammaisille edullisempaan suuntaan. Eikä pelkästään vammaisille, vaan ihan kaikille; esimerkiksi ramppi kaupan edessä hyödyttää paitsi pyörätuolilla kulkijoita, myös lastenrattaiden kanssa kulkevia vanhempia ja huonojalkaisia vanhuksia. Eikä kukaan kiellä myös tervejalkaisia ihmisiä käyttämästä ramppia! Win-win, jos minulta kysytään.

Nauravatko? Osoittelevatko sormella? Kommentoivatko jotain rumaa?

Vaikuttamista on myös jokapäiväinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa. Itse jännitin hirveästi mennä ensimmäistä kertaa vammautuneena, puolikkaana, ihmisten ilmoille, pois sairaalan turvallisesta ja kannustavasta ilmapiiristä. Pelkäsin terveiden ihmisten reaktioita, kun minut, pätkityn ja rääkätyn, nähdessään. Nauravatko? Osoittelevatko sormella? Kommentoivatko jotain rumaa?

Kävi ilmi, että aliarvioin ihmiset. Tietenkin minua katsottiin pitkään, ja katsottiin vielä kuukausia eteenpäinkin, mutta ei sen kummempaa, en mennyt siitä rikki. Minulle avainasemassa tuijotuksen sietämiseen oli sisareni, joka huomautti, että ehkäpä ihmiset katsovat kunnioitusta silmissään: tuossa tuokin, ilman jalkoja ja käsiä, kelaa pyörätuolillaan hurjaa vauhtia pitkin kauppakeskuksen käytäviä! Olin tietämättäni antamassa kanssakulkijoille asennekasvatusta.

Siitä lähtien aloin tuntea ylpeyttä vammaisuudestani. Olen erilainen, entä sitten? Oma esimerkki on monesti se tehokkain vaikuttamisen muoto.

Kurssilta sain myös uuden moton: ”Ole osa ratkaisua, älä osa ongelmaa.” Tarkoittaa sitä, että pelkän rutinan ja valituksen sijasta epäkohdan esiin tuomiseen on liitettävä ratkaisuehdotus: kuinka asian kuuluisi olla, jotta se olisi paremmin. Vaikuttaminen on siis myös ongelmanratkaisua, joka voi näkyä hyvinkin pienissä arjen teoissa ja joka ei suurtakaan vaivannäköä vaadi.

Mistä sitten tietää, kumpaan ihmislahkoon kukakin kuuluu? Aika moni teistä lukijoista on varmasti ollut luennolla, jossa luennoitsija kirjoittaa valkotauluun. Hän ottaa pöydällä olevasta purkista tussin ja alkaa kirjoittaa vain huomatakseen, että tussi on kuiva. Mitä hän tekee? Laittaa tussin takaisin purkkiin ja ottaa uuden. Tämä henkilö on osa ongelmaa, koska siirtää ongelman (kuiva tussi) seuraavalle. Ongelmanratkaisija heittää kuivan tussin roskiin ja ottaa vasta sitten uuden. Problem solved!

Vaikka oma vaikuttamisprojektini kurssilta onkin vielä kesken, aion aloittaa etenemistä odotellessa uusia. Insinöörinaivoni ovat jo kehittäneet excel-taulukon, johon kokoan vaikuttamistehtäviä ja kirjaan sinne tulokset, mahdollisesti myös projektien antamat opit, jotta ei joka kerta tarvitsisi lyödä päätään samaan seinään!

Arja Ahtaanluoma

Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.

Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.

PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo 1500!

Lue myös: Nyt vietetään Vammaisten päivää – ”Unelmani on, ettei sitä enää tarvittaisi!”

Kommentoi Facebookissa