”Kuka tuo ruipelo on?” – Matti Nykänen olisi voinut voittaa paljon enemmän

Matti Nykänen kultamitali kaulassaan Calgaryn olympiakisoissa 1988.

Matti Nykänen kultamitali kaulassaan Calgaryn olympiakisoissa 1988. (Kuva AOP)

Askeettisilla elämäntavoilla Matti Nykänen olisi voinut voittaa olympiakultaa vielä 1998.

MÄKIHYPPY Suomalaismedia ei ole kirjoittanut enempää toisesta urheilijasta kuin Matti Nykäsestä. Ilmiönä hän oli ainutlaatuinen, eikä vastaavanlaista urheilujulkkista Suomessa tuskin enää putkahda esille.

Mäkihyppyura oli vain yksi osa Nykäsen värikästä julkisuustarinaa. Kun hän vuoden 2019 helmikuussa kuoli, kalasteltiin klikkejä lähinnä hömppäjulkkisuralta. Kyllä Nykäsen upeaa urheilu-uraakin käsiteltiin, mutta kaikkien kohumuisteluiden rinnalla se jäi vähemmälle.

Kiistatta Nykänen oli 1980-luvun paras mäkihyppääjä. Vaikka lajin ammattimaistumisen myötä kilpailu on nykyään kovempaa, voisi Nykänen olla maailman paras 2020-luvullakin, jos olisi syntynyt nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Mäkihyppy muuttui 1970-80-luvun vaihteessa rajusti. Pönäköiltä näyttäneet hyppääjät muuttuivat 1980-luvun edetessä ”langanlaihoiksi liito-oraviksi”.

”Kuka tuo ruipelo on?”, kysyi valmentajana toiminut mäkilegenda Eino Kirjonen 1970-luvun lopulla Nykäsen valmentajalta Matti Pullilta Voittohyppy-nimisen Pullin elämäkertakirjan mukaan. Kun Pulli vastasi, että Matti Nykänen, kommentoi Kirjonen siihen, että ”jos jostain tulee huippuhyppääjä, niin Nykäsestä”.

Aerodynaamisessa tutkimuksessa Suomi oli mäkihypyn kehitysaskeleissa 1980-luvun alussa edelläkävijä. Nykäsen kropan ominaisuudet ja urheilullinen lahjakkuus sopivat uuteen hyppääjämuottiin täydellisesti.

Nykänen oli myös tinkimätön harjoittelija. Hän suoritti tuplasti enemmän pituustavoitteen osalta onnistuneita harjoitushyppyjä muihin lajin huippuihin verrattuna.

Nykänen nousi huipulle kaudella 1981-82 voitettuaan Oslon sumussa suurmäen MM-kultaa. Maailman kärjen tasolla hän kilpaili yhdeksän vuoden ajan.

Oslon MM-kulta jäi Nykäselle ainoaksi henkilökohtaiseksi kullaksi pohjoismaisten hiihtolajien MM-kisoista. Hän voitti kuitenkin kolme henkilökohtaista olympiakultaa. Joukkuemäessä hän voitti yhden olympiakullan sekä neljä MM-kultaa.

Nykänen voitti 46 maailmancupin osakilpailua ja maailmancupin kokonaiskilpailun neljästi. Keski-Euroopan mäkiviikon hän voitti kahdesti.

Kukaan muu ei päässyt 1980-luvulla kokonaissaavutuksissa Nykästä edes lähelle. Mutta Nykänen olisi voinut olla vieläkin ylivoimaisempi, jos olisi keskittynyt vain urheiluun.

Sarajevon olympiakisoissa 1984 Nykänen voitti suurmäen, mutta jäi normaalimäessä toiseksi. Huippukunnossa ollut Nykänen lähti toisessa hypyssään liikkeelle väärään tuulirakoon ja antoi siksi liikaa tasoitusta kultaa voittaneelle DDR:n Jens Weissflogille.

Sarajevon olympialaisten jälkeen Nykänen ei voittanut henkilökohtaista MM-kultaa Seefeldin 1985 eikä Oberstdorfin 1987 kisoissa. Calgaryn 1988 olympiakisoissa hän voitti kuitenkin kaiken mahdollisen.

Calgaryssa Nykänen oli parhaimmillaan. Hän oli edellisenä kesänä ottanut harjoittelun riittävän vakavasti ja pääsi seuraavana talvena todelliseen potentiaaliinsa.

Pulli arvioi Voittohyppy-kirjassaan Nykäsen pelänneen Suomen uuden lupauksen Ari-Pekka Nikkolan mahdollista uhkaa taistelussa suomalaisen mäkihypyn ykköstähteydestä. Kilpailutilanne näkyi Nykäsen valmistautumisessa Calgaryn kisoihin ja loi pohjan uskomattomalle ylivoimalle.

Dokumenttielokuvassa Matti Nykänen Omin Sanoin, Nykänen paljasti, että Calgaryn jälkeen hänellä oli tyhjä olo. Kaikki oli saavutettu, eikä motivaatio seuraavilla kausilla ollut enää tapissaan.

Myös Nykäsen kropan rajat alkoivat tulla vastaan. Selkä ei tahtonut enää kestää pitkiä hyppyjä.

Varmasti elämänhallinnan ongelmat olivat kuitenkin suurin syy siihen, miksi Nykänen ei enää palannut huipulle. Vielä Lahden 1989 MM-kisoissa hän voitti suurmäessä pronssia ja joukkuemäessä kultaa, mutta sen jälkeen hän pääsi otsikoihin lähinnä yksityiselämänsä ongelmien takia.

Nykänen pääsi vielä mukaan Val di Fiemmen 1991 MM-kisoihin, mutta ei enää menestynyt. Hän ei ollut harjoitellut riittävästi, eivätkä vanhat pohjat riittäneet.

Seuraavana talvena 1992 ohjelmassa olivat Albertvillen olympialaiset. Joulukuussa 1991 Nykänen teki tasostaan johtopäätöksensä, eikä lähtenyt b-maajoukkueen mukana Japaniin. Ura päättyi käytännössä siihen, vaikka vuoteen 1994 asti Nykänen yritti vielä comebackia.

V-tyyli valloitti mäkihypyn 1991-92, eikä Nykänen sitä oppinut, toisin kuin Weissflog, joka voitti Lillehammerissa 1994 olympiakultaa. Weissflog on ainoa kahdella eri tyylillä olympiakultaa saavuttanut mäkihyppääjä.

Nykäsellä olisi varmasti ollut mahdollisuuksia samaan. Hän olisi ikänsä puolesta voinut kilpailla Naganon 1998 olympialaisiin saakka.

Jos Nykänen olisi elänyt kuin askeettinen urheilija, olisi hän voinut voittaa vaikka kymmenen henkilökohtaista olympiakultaa ja kymmenen maailmanmestaruutta. Toki kilpailu oli 1990-luvulla lajin ammattimaistuessa jo paljon kovempaa ja työtä olisi vaadittu menestykseen enemmän.

Askeettinen urheilija Nykänen ei kuitenkaan olisi ollut samanlainen legenda kuin se Nykänen, jonka opimme muistamaan. Nykäsen suosio perustui myös lieveilmiöihin.

Vuonna 1988 sydänkohtaukseen kuollut Kirjonen totesi aikoinaan, että Nykänen noudatti tiettyä kaavaa. Ensin tuli menestys, sitten tuli viina, sitten tulivat naiset, ja sitten pakka olikin jo kohtuullisen sekaisin.

Nykänen kunnioitti Kirjosta, jolla riitti häntä kohtaan ymmärrystä. Myös Kirjonen oli itse käynyt läpi menestyksen lieveilmiöitä.

Kuollessaan Nykänen oli Kirjosen tavoin 55-vuotias. Tosin elintavoiltaan Nykänen oli Kirjosta huomattavasti railakkaampi.

Teksti Otto Palojärvi

Lue myös: Marja-Liisa Kirvesniemi oli ”someraivon” kohde jo kauan ennen someaikaa

Kommentoi Facebookissa