Lääkintälotta Salme Haltia, 105, ei unohda kuolevan viimeistä katsetta – ”Suomen itsenäisyydellä oli kallis hinta”

Kunnioitettavan iän saavuttanut Salme Haltia on vanhempi kuin Suomi. – Itsenäisyyspäivän kunniaksi aion jälleen kerran sytyttää sinivalkoisen kynttilän.

Kunnioitettavan iän saavuttanut Salme Haltia on vanhempi kuin Suomi. – Itsenäisyyspäivän kunniaksi aion jälleen kerran sytyttää sinivalkoisen kynttilän. (Kuva Anne Anttila)

Kenttäsairaalassa työskennellyt Salme jäi nuorena leskeksi ja kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi.

SUOMI 100 Oululaisen kerrostaloyksiön oven raosta kurkistavat hymyilevät kasvot.

– Tervetuloa! Yleensä en avaa ennen kuin tarkistan tulijan asian, mutta nyt tein poikkeuksen, kun tiesin tulostasi. Tulehan peremmälle, rintamalotta Haltia puhelee ystävällisesti.

Nuorekkaaseen housuasuun pukeutunut Salme Haltia, 105, johdattaa tulijan olohuoneeseen ja istahtaa itse paraatipaikalla olevaan keinutuoliin.

– Tässä minulla on tapana istuskella ja miettiä eletyn elämän ihmeellisyyksiä. Kiikkumalla aika kuluu mukavasti. Samalla on mukava kuunnella radiota ja suunnitella päivän askareita, Haltia puhelee.

Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta rintamalotta Salme Haltia asuu edelleen yksin omassa kodissaan.

– Yleensä en tarvitse ulkopuolista apua, mutta nyt olen hieman sairastellut, joten lapset katsovat vähän perääni. Tähän saakka olen laittanut ruuan ja pessyt pyykkini itse.

Siivooja käy säännöllisesti, mutta hänenkin työtaakkaansa Salme pyrkii keventämään tekemällä pieniä esivalmisteluita.

– Tiedän, että säästöpaineet ovat kovat ja aikataulu kireä, joten rullaan ainakin matot valmiiksi, Salme-rouva paljastaa naureskellen.

Kuolemaan turtui

Oulun Pateniemessä syntynyt Haltia sanoo kasvaneensa kahdeksanlapsisen työläisperheen esikoisena. Äiti sairasti reumatismia, joten Salme joutui varhain kantamaan vastuun myös sisaruksistaan.

– Arjen askareet ja monenkirjavat kotityöt tulivat jo kymmenvuotiaana tutuiksi. Nuorena opituista taidoista oli myöhemmässä vaiheessa kuitenkin iso hyöty, rouva Haltia myöntää.

Talvisodan kynnyksellä Salme kävi lyhyen lääkintälottakurssin, jossa opeteltiin muun muassa lastoittamista ja haavojen sitomista. Hän ehti olla reservissä vain pari viikkoa, kun lottapiiristä tuli määräys astua junaan. Määränpää oli tuntematon.

– Muistan edelleen sen hetken, kun puristin kädessäni olevaa matkalitteraa ja mietin pelonsekaisin tuntein tulevia päiviä. Olin tottunut työhön ja vastuuseen, mutta kodin jättäminen tuntui kuitenkin oudon vaikealle, Salme Haltia kuvailee hiljaisena.

Lääkintälotat lohduttivat ja auttoivat parhaan kykynsä mukaan haavoittuneita.
Lääkintälotat lohduttivat ja auttoivat parhaan kykynsä mukaan haavoittuneita. (Kuva SA-kuva)

Juna, jossa istui 27-vuotias lääkintälotta, pysähtyi Rovaniemelle.

– Laskeuduttuani asemalaiturille mieleni valtasi ihmeellinen rauha. Tunsin olevani valmis ja valmiina palvelukseen. Nostin repun selkääni ja lähdin kävelemään kohti kenttäsairaalaa. Matkalla päätin, että tulen puolustamaan isänmaatani parhaan kykyni mukaan, pyyteettömästi ja suurella sydämellä.

Kuolevan viimeinen katse

Rovaniemen komennus osoittautui heti ensimmäisistä päivistä lähtien lääkintälottien korkeakouluksi. Kaupunkia pommitettiin paljon.

– Opimme siihen, ettei vihollinen lentele huvikseen, vaan kylvää tuhoa ja kuolemaa. Kohtalokkain täysosuma kohdistui Veitsiluoto-yhtiön katolla olleeseen ilmavalvontaan. Siinä meni monta hyvää poikaa. Osa kuoli heti ja osa kesken hoitotoimenpiteiden, Salme Haltia muistelee hiljaisena.

Tuhoisan pommituksen jälkeen kuolemasta tuli myös lääkintälotta Haltialle kutsumaton vieras.

– Kuolemaan tottui ja jopa turtui, mutta en kuitenkaan koskaan pystynyt unohtamaan kuolevan viimeistä katsetta. Tilanne oli pysäyttävä, kun vaikeasti haavoittunut nuorukainen puristaa kevyesti kättä, katsoo silmiin ja ennen viimeistä henkäystä hänen poskipäälleen vierähtää iso kyynel.

Komennus Rovaniemen kenttäsairaalassa päättyi kuitenkin lyhyeen, sillä vuoden 1940 tammikuussa koko kenttäsairaala päätettiin sijoittaa Kannakselle. Junamatka kohti Säkkijärveä oli pitkä ja vaarallinen.

– Vihollisen pommitukset hidastivat matkantekoa. Ilmahälytyksen tullessa juna pysäytettiin ja matkustajat käskytettiin suojaan. Kiire oli kova. Juna ei ehtinyt usein edes pysähtyä, kun hyppäsimme hankeen, Haltia kuvailee.

Lukuisista ilmahälytyksistä huolimatta kenttäsairaalan väki selvisi pääteasemalle vahingoittumattomana.

– Se oli suuri ihme. Muistan elävästi, kuinka kiitollisia olimme. Matka oli kestänyt 3,5 vuorokautta, nukkumatta ja heikolla ravinnolla. Väsymyksestä huolimatta jaksoimme kuitenkin hymyillä, Salme Haltia muistelee.

Salme aikoo seurata itsenäisyyden juhlallisuuksia entistä tiiviimmin. – Odotin kutsua Linnan juhliin, mutta kun sitä ei tullut, keitän juhlan kunniaksi hyvät pullakahvit, lääkintälotta Haltia veistelee.
Salme aikoo seurata itsenäisyyden juhlallisuuksia entistä tiiviimmin. – Odotin kutsua Linnan juhliin, mutta kun sitä ei tullut, keitän juhlan kunniaksi hyvät pullakahvit, lääkintälotta Haltia veistelee. (Kuva Anne Anttila)

Ihmepelastuminen yöpaikasta

Raskaan junamatkan väsyttäminä kenttäsairaalan väki hajaantui ja ryhtyi etsimään sopivaa lepopaikkaa. Myös lotat hakeutuivat lähimpään taloon, joka osoittautui vanhaksi kouluksi.

– Astuimme sisään hylätyn koulun asuntolaan, jossa oli siistit, kauniisti pedatut vuoteet. Emme kuitenkaan halunneet sotkea vuoteita, joten asetuimme lattialle nukkumaan.

Levättyään muutaman tunnin, lotat söivät palan vanikkaa, nostivat reput selkäänsä ja liittyivät muiden mukaan. Parinkymmenen kilometrin kävely kovassa pakkasessa oli mieleen painuva koettelemus.

Mantteli suojasi pahimmalta kylmyydeltä, mutta ei siinä kärsinyt paljon pysähdellä. Matka taittui ripeästi. Perillä lottia odottivat tutut kasvot ja paljon työtä.

– Kenttäsairaala nousi vanhalle koululle. Pesimme paikat lattiasta kattoon ja kannoimme tavarat sisään. Töiden lomassa kuulimme myös uutisia. Paikka, jossa olimme edellisen yön nukkuneet, oli pommitettu vain muutamaa tuntia myöhemmin maan tasalle. Tieto pysäytti ja säikäytti. Olimme toistamiseen kokeneet ihmepelastumisen, rintamalotta Haltia selvittää.

Säkkijärven kenttäsairaala sijaitsi vain kuuden kilometrin päässä etulinjasta, joten taisteluiden äänet toivat mukaan myös katkeamattoman pelon.

– Jatkuva jylinä vei heikoimmilta hermot. Kaikki eivät kestäneet sodan mukana tuomaa painetta. Onneksi minä kestin. Minun oli yksinkertaisesti pakko.

Viimeinen palvelus

Lääkintälotta Salme Haltia tottui työskentelemään kiireen ja kuoleman keskellä. Työtä tehtiin ympäri vuorokauden, vuorotta ja levähtämättä.

– Työtä rytmitti välillä myös syvä epätoivoa. Sitä ei saanut kuitenkaan näyttää, ei edes lähimmälle työtoverilleen. Oli vain oltava vahva.

Kenttäsairaalan arki oli lääkintälotta Haltin mukaan jatkuvaa työskentelyä kestokyvyn äärirajoilla. Ilma täyttyi täynnä veren, lian ja ruudin hajusta. Vaikeasti haavoittuneet huusivat tuskissaan, osa itkien ja toiset kiroillen.

– Kuolevat hakivat turvaa ja kutsuivat äitiä. Tämän kaiken keskellä autoimme, lohdutimme ja pidimme kädestä. Ei ollut aikaa eikä edes voimia itkeä, Salme Haltia kuvailee hiljaisena.

Toiset toipuivat ja kotirintamalta lähetetyt kirjeet ja lehdet nostivat tunnelmaa.
Toiset toipuivat, kotirintamalta lähetetyt kirjeet ja lehdet nostivat tunnelmaa. (Kuva SA-kuva)

Vaikka lääkintälotan tehtäviin kuului pääsääntöisesti potilaiden yleishoito, niin vahvan luonteen omaava Haltia sai erikoistehtävän myös kaatuneiden parissa.

– Valmistelin kuolleita hautauskuntoon. Pesin, vaatetin ja asetin arkkuun, joten työ oli sekä henkisesti että fyysisesti äärimmäisen raskasta. Tehtävän suorittamiseen meni tuntikausia, sillä vainajaa oli käsiteltävä arvokkaasti ja kunnioittaen.

Kenttäsairaalan erikoistehtävät kasvattivat Salme Haltiasta määrätietoisen ja vahvan naisen. Nuoren lääkintälotan vahva ammattitaito ja rintamalta saatu kokemus pääsivät jatkosodan aikana oikeuksiinsa sotasairaalassa.

– Olen tavattoman onnekas, että pääsin hoitamaan myös sodasta selvinneitä. Kaikkien kohdalla tarinat eivät päättyneet yhtä onnekkaasti, mutta toipilasosastolla heräteltiin henkiin myös pientä toivon kipinää. Sodasta selviytyminen oli suuri lahja.

”Uutta ukkoa en ottanut”

Siviiliin päästyään Salme Haltialla oli elämän askelmerkit toteuttamista vaille valmiit.

– Minulla oli rakastava mies ja rooli perheenäitinä alkoi lupaavasti. Saimme kaksi ihanaa lasta ja koti nousi entisille kotikulmille. Onnea kesti kuitenkin vain hetken. Mieheni sairastui ja kuoli. Jäin yllättäen leskeksi ja kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Silloin tuntui, että seinä tuli vastaan, rintamalotta Haltia muistelee hiljaisena.

Surusta ja vaikeuksista huolimatta Salme sinnitteli eteenpäin ja selviytyi. Lasten takia oli pakko jaksaa. Salme sai apua sekä omilta että appivanhemmiltaan ja myöhemmässä vaiheessa arkea pyöritti myös kotiapulainen.

– Sen sijaan uutta miestä en ottanut. Päätin heti alussa, että vältän riskit ja kasvatan lapset yksin. Toki kosijoita pyöriskeli nurkan pielissä, mutta pysyin päätöksessäni.

Elämäntyönsä yksinhuoltajana toiminut Salme-rouva on tehnyt puutavarayrityksen konttorissa. Vastuualueena oli kotimaan myynti. Pitkän iän ja salaisuudekseen rintamalotta Salme Haltia mainitsee terveet elämäntavat ja iloisen luonteen.

– Murjottamisen ja kalorikuurit olen jättänyt muille. Tilalle olen ottanut voimistelun, ruisleivän, oikean voin ja sopivasti suolaa. Kahviin lurahtaa myös sokeria, kermaa ja en minä leivoksistakaan kieltäydy. Syön kaikkea mikä maistuu hyvälle, 105-vuotias Haltia painottaa tyytyväisenä.

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaan Salme Haltia valmistautuu suurella tunteella.

– Itsenäisyyspäivän kunniaksi aion jälleen kerran sytyttää sinivalkoisen kynttilän. Sitä katsellessa ja juhlallisuuksia kuunnellessa sodan muistot nousevat väkisinkin pintaan. Suomen itsenäisyydellä oli kallis hinta.

Kommentoi Facebookissa