TIETOKIRJAT Kustantajat julkistavat nyt kiihtyvään tahtiin myös tietokirjoja vuoden tärkeimpää sesonkia ajatellen. Kirjamessuja ja kirjapalkintoja alkaa tuossa tuokiossa putkahdella kuin sienenmetsästäjiä syysmetsään, eivätkä kirjauutiset pääuutislähetyksissä ole enää harvinaisuus.
Monet tuntevat ja vielä useammat luulevat tuntevansa kalastaja, ekofilosofi Pentti Linkolan. Suomen Kuvalehden toimittaja Riitta Kylänpään perinpohjainen elämäkerta Pentti Linkola – ihminen ja legenda kumoaa monia virheellisiä käsityksiä erakosta ja tunteettomasta ekofasistista.
Raflaavia otsikoita ja kiihkeää väittelyä on aina ollut helppoa luoda lainaamalla Pentti Linkolan ajatuksia ja kirjoituksia siitä, miten luonnon pelastamiseksi kaikki keinot ovat luvallisia, myös sodat ja terrori-iskut. Tavoitteeksi hän on asettanut ihmislajin ja luonnon pelastamisen, joka edellyttää rankkoja toimia kuten väkimäärän radikaalia vähentämistä sekä uudesta teknologiasta luopumista ja paluuta maatalousvaltaiseen pienyrittäjyyteen.
Niinpä ”menevä mies on paras kuolleena, sillä mitä aikaisemmin hän on mennyt mies, sitä pienempi on hänen ihmiskunnalle aiheuttamansa vahinko”.
Riitta Kylänpää piirtää koskettavan muotokuvan poikkeusyksilöstä ja omaa ankaraa tietään lähes pakonomaisesti kulkevasta ristiriitaisesta ihmisestä, jolle kärsimys on olennainen, ehkä jopa välttämätön osa elämää. Elämäkerta käy läpi ajatuksella miten Helsingin yliopiston rehtorin ja sivistyneistön lapsineropoika toimitti jo ennen kouluikää perheen sisäistä lehteä, piirsi postimerkkisarjoja ja luetteloi autojen rekisterinumeroita.
”Minulla oli julmettu kiire, ja sitten tuli koulu, joka esti kaikki kunnon toiminnot.”
Lapsuuden päivien esille nostaminen ja nuoruuden ajan valotus tekevät helpommin ymmärrettäväksi myöhemmät elämänvaiheet ja rankat kärjistykset. Kaksi selittävää tekijää nousee yli muiden; ensin Linkolan vankka vakaumus, jota teroitetaan läpi teoksen, että ihminen on vain yksi eläinlaji muiden joukossa, ei sen arvokkaampi kuin muut eliöt, joskin nokkelampi planeetan haltuunotossa.
Toisena avaimena vahva emotionaalinen luonnonykseyden kokemus, etenkin luonnontilaisen metsän Linkola kokee vereslihalla ja sen pelastamisen elämäntehtäväkseen. Sitä hän lopulta tekeekin, luonnontilaista metsää pala palalta, hehtaari hehtaarilta lunastaen perustamansa Luonnonperintösäätiön lukuun, pois metsäyhtiöiden ahneilta hakkuukoneilta.
Linkolan ihailluimpia ominaisuuksia epäilemättä on, että hän itse elää saarnojensa mukaisesti. Pääosin hevosvoimiin ja pyörään turvautuva kalastaja, joka on siinä ohessa ehtinyt olla uranuurtaja lähes kaikilla kenttäornitologian osa-alueilla, keräten mittavan tutkimusaineiston muun muassa kalasääskestä ja sekä viiru- ja lehtopöllöstä. Lintuja hän on professori Pertti Saurolan laskennan mukaan ehtinyt rengastaa peräti 70 000.
Vähemmän ihailua herättävät Linkolan kirjoitukset ja haastattelut, joissa hän ilmoittaa ymmärtävänsä World Trade Centerin kaksoistorneihin tehtyjen iskujen motiiveja. Väestöräjähdystä vasten kaikki massakuolemat ovat Linkolasta myönteisiä. Ani harva sulattaa viattomien uhraamisen kokonaisuuden vuoksi, samaa logiikkaa on Linkolan ajatuksessa, että suuret tuloerot ovat luonnon kokonaisuuden kannalta parempia kuin pienten tuloerojen yhteiskunta. Joka kodin varustaminen huipputekniikalla ja edullisella energialla vie planeetan pikaisemmin tuhoon kuin muutaman miljonäärin kerskakulutus.
Oman tiensä kulkija Linkola onkin myös suhteessa kaikkiin puolueisiin, myös Vihreisiin. Hänen uskonsa demokratiaan oli hävinnyt.
”Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä, mikä sille itselleen on parhaaksi. Tee ainakin itsellesi selväksi, että luonnonsuojelija aina kuuluu häviävän pieneen vähemmistöön. Ja jos kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin.”
Lähes uskomattomalta tuntuu, että rankan fyysisen työnsä ohella Linkola ehti kirjoittaa sekä artikkeleita että kirjoja, eikä mitä tahansa sepustuksia, vaan palkittua esseistiikkaa, ja niiden lisäksi valtavan määrän kirjeitä. Elämäkerta paljastaa, että ilman vaurioita kaikkea ei tehty, vaan aika ajoin Linkola joutui lepuuttamaan mieltään sairaalan suojissa.
Kirjoituksissaan hän jo kuusikymmentäluvulta alkaen hio teoriaa kokonaisvaltaiseen luonnonsuojeluun. Vihreän liikkeen johtohahmoa Linkolasta ei koskaan tullut, vaikka hänen havaintonsa luonnontilasta ja kehityksestä tunnustetiin päteviksi, keinoista pysäyttää ympäristöä tuhoava kehitys oltiin eri mieltä.
Mielistelijäksi Linkolaa ei ainakaan voi syyttää, eikä hän vanhemmitenkaan pehmene, suvaitsevaisuus tarkoittaa hänestä kutakuinkin samaa kuin välinpitämättömyys ”siksi se saattaa olla pahinta vääryyden lajia” ja maahanmuuttoon hän suhtautuu kielteisesti, rasismia ei hänestä ole olemassa.
”On aina ollut päivänselvää, että vierasta vierastetaan. Muuten meillä ei olisi kansakuntia, kieliä ja murteita.”
Ehdottoman pesäeron hän kuitenkin tekee valistumattomina pitämiinsä perussuomalaisiin, jotka ”ovat kulttuuri- ja luontovihamielisiä. Puolue on vaatinut avustusten lopettamista luonnonsuojelujärjestöille, ja ajaa soiden hyödyntämistä. Sen mielestä ilmastonmuutos on humpuukia”.
Jos Linkola on ekosaarnassaan ehdottoman ankara ja lohdutonkin, niin yhtä ehdottoman armollinen ja lohduttava on Helsingin entinen piispa Eero Huovinen omassa kirjassaan. Huovinen on vilpittömällä ja pohdiskelevalla tyylillään kerännyt jo aikaisemmilla kirjoillaan, samoin kuin tietenkin saarnoillaan, runsaasti seuraajia.
Uusimmassa Parhain päin -kirjassaan Huovinen kirjoittaa elämästä, rakkaudesta elämään ja ihmisiin, yleisesti ja omaa elämäänsä läpikäyden. Ihmisistä, joilta hän kertoo saaneensa paljon, mukana on myös tunnettujen ihmisten osuvia luonnehdintoja, kuten kirjoitus suurikätisestä suomalaisesta – joka tietenkin on presidentti Mauno Koivisto.
Aiempien kirjoitustensa tapaan Huovinen jatkaa eläkkeellä olevanakin elämän, Jumalan ja armon pohtimista. Huovinen naulaa uskon olevan kamppailua todennäköisyyksiä vastaan ja toteaa Jumalasta puhumisen ja kirjoittamisen olevan uhkarohkea yritys, johon jokainen pappi ajautuu, kun sitoutuu saarnaamaan.
Linkolan tavoin Eero Huovinen on tyylikäs ja tyylistään tietoinen kirjoittaja, joka on tehnyt työtä sanomisiaan hiotessaan, ja kirjassa hän kertoo myös kirjoittamisen merkityksestä itselleen. Kirjoittamalla hän kertoo kirkastavansa ajatuksiaan ja syventyvänsä niihin monipuolisemmin.
Ilman rakentavaa kritiikkiä ei kukaan kuitenkaan kehity ja Huovinen kertoo hauskan esimerkin miten hänen Suomen toiseksi pätevimmäksi maallikkosaarnaajaksi tituleeraamansa, Helsingin seurakuntien kiinteistöjohtaja Arvo Aho kolumnissaan ruotii Huovisen ensimmäistä akateemista tutkimusta piikikkäin sanoin. Huovinen toteaa Ahon löytäneen hänen kirjastaan niin korkealentoisen alaviitteen, ettei hän itsekään sitä oikein ymmärtänyt. Aho neuvoi kirjoittamaan yksinkertaisemmin, koska olisi mukavaa, että lukijakin tajuaisi mitä on tarkoitus sanoa. Muuten kukaan ei jaksaisi kiinnostua jumaluusopista.
Mitä ilmeisimmin Eero Huovinen pystyi ottamaan kritiikin ansiokkaasti vastaan, uusin kirja on selväkielinen ja helppolukuinen, vaikkeivät sen käsittelemät asiat olekaan yksinkertaisia tai yksiselitteisiä. Moni muukin kirjoittaja voisi ottaa ohjenuorakseen Huovisen yliopisto-opinnoista omaksumat tieteellisen työskentelyn perussäännöt – pysy asiassa, ole kriittinen ja etene johdonmukaisesti.
Huovista kuunnelleet tietävät hänen olevan myös loistava puheenpitäjä, laaja yleisö pääsi tätä viimeksi todistamaan television välityksellä presidentti Mauno Koiviston siunaustilaisuudessa. Tämä vaikuttava puhe löytyy Parhain päin -kirjasta.
Kirja paljastaa, että Eero Huovinen myös itse kuuntelee tarkalla korvalla muiden mestaripuhujien esityksiä ja saarnoja. Eräässä mielenkiintoisessa luvussa hän käsittelee maailman tunnetuinta hengellistä laulua, Amazing Grace -laulua ja siinä sivussa presidentti Barack Obamaa.
Barack Obama oli kutsuttu pitämään muistopuhe Etelä-Carolinassa vaikuttaneen saarnamiehen Clemente Pinckneyn hautajaisiin vuonna 2015. Senaattorinakin toiminut Pinckney oli joutunut kahdeksan seurakuntalaisensa ohella joukkomurhan kohteeksi. Huovinen toteaa Obaman muistopuheen olleen ”oikeastaan hengellinen saarna, puhetaidollisesti vertaansa vailla, yksinkertainen, lämmin ja puhutteleva, lyhyitä ja iskeviä lauseita, mieleenpainuvia sanoja. Harva pappi pystyy samaan”.
Meillä ei ole Obamaa, onneksi on Eero Huovinen.
Syksyn kauneimpia tietokirjoja on ilman muuta Finlandia-palkitun Ulla-Lena Lundbergin kirjoittama Herttuatar ja kapteenin vaimo – Purjealuksen tarina. Kaunista on Lundbergin kieli, jolla hän tarinaa kertoo ja ainutlaatuiseksi kirjan tekevät sen sisältämät valokuvat, jotka ovat vähintään puolet teoksen lumovoimasta.
Kuvat on löytänyt kotoaan äidilleen kuuluneesta vanhasta kapsäkistä ahvenanmaalainen Freya Darby, jonka äiti oli Pamela Eriksson, omaa sukua Bourne. Hän oli myös nelimastoparkki Herzogin Cecilien viimeisen kapteenin, Sven Erikssonin vaimo.
Ulla-Lena Lundberg huomauttaa johdannossaan, että koska Herzogin Ceciliestä on luultavasti kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta suomalaisesta laivasta, nimenomaan kapsäkin sisältö pakotti tekemään tämän uuden kirjan. Matkalaukusta nimittäin löytyi paksuja kirjenippuja ja ennen kaikkea runsaasti negatiivejä, jotka Freya Darby toimitti erikoisliikkeeseen valokuviksi valmistettaviksi.
Pamela Bourne oli englantilaisessa ylhäisössä varttunut ja seikkailunhaluinen nuori journalisti erikoisalanaan matkat, kun hän tapasi Sven Erikssonin ja astui Herzogin Cecilieen matkustaakseen Englannin Falmouthiin. Hänen valokuvausvälineistönsä oli korkealaatuinen ja kuvat, jotka tulivat näkyviksi kahdeksankymmenen vuoden viiveellä, ovat laadukkaita. Upeat kuvat, joista osa on Ahvenanmaan merenkulkumuseon kuvakokoelmista ja Lundbergin mainingin lailla keinuttava ja mukaansa viettelevä teksti kuljettavat lukijan uljaan aluksen viimeisiin matkoihin aina sen haaksirikkoon asti.
Kuten kirjan nimestäkin voi aavistella, se kertoo paitsi syvämeren purjelaivakaunottaren tarinan myös laivaan nousseen itsenäisen ja lahjakkaan nuoren naisen ja tunnettuun merimiessukuun kuuluvan kapteenin rakkaustarinan.
”On arvatenkin ihanaa olla pursi, jota käsitellään taitavin käsin – mutta vielä ihanampaa on olla nainen, jota käsitellään taitavin käsin”, kirjoittaa Pamela vuonna 1958 kirjassaan The Duchess, jonka hän julkaisi vasta miehensä Svenin kuoltua. Freya-tytär muistelee, etteivät hänen vanhempansa koskaan puhuneet Herzogin Ceciliestä laivan tuhoutumisen jälkeen, aihe oli liian kipeä hänen isälleen.
Jo aikanaan 1936 purjealuksen tarina päätyi lööppeihin, ”Honeymoon Ship” -laivan haaksirikko Devonin rannikolla oli ”ensimmäisen luokan nähtävyys, ja kapteeni ja hänen yläluokkainen morsiamensa, jotka eivät suostuneet lähtemään laivasta, olivat suurriistaa uutisten metsästäjille”.
Esteettisesti tarkkaan harkitut valokuvat kertovat lähes riipaisevasti siitä maailmasta, jonka toinen maailmansota pian kuvien ottamisen jälkeen tuhosi. Ne kertovat myös viimeisten valtameripurjehtijoiden aikakaudesta nykyihmistä koskettavalla tavalla – läheltä katsoen.
Kommentoi Facebookissa